Kiirehdi kiirehdi

Moi! Lupaamani kirjapostaukset kirjablogin puolella tulevat sitten, kun saan yhden kirjan luettua. Silloin mulla on niitä luettuja kirjoja 3, joista postaukset ajattelin pistää. Se siitä ilmoitusasioista, nyt itse aiheeseen.

Tää postaus on musta hyvä alottaa Haloo Helsinki!-yhtyeen Vihaan kyllästynyt-kappaleen sanoilla:
Pelkään, että ihmiset on laitettu liikkumaan
Kiirehdi kiirehdi, ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan.

Kiire. Se on sana, joka kuvastaa aika paljon nykypäivää ja ihmisen arkea. Mitä se kiire sitten lopulta on? Onko ihmisellä aina niin kiire, ettei ehdi tapaamaan? Niin kiire, ettei ehdi harrastamaan, niin kiire, ettei ehdi lukemaan edes päivän lehteä. Niin kiire paikasta toiseen, että ihan hengästyy. Niin kiire, ettei ehdi tehdä monta muutakaan asiaa. Vai onko se lopulta näin?
Voisiko sitten kuitenkin olla niin, että ihminen itse synnyttää kiireen sillä, että ottaa esimerkiksi itselleen hirveästi tekemistä, jotka vievät hänen vapaa-aikaansakin. Vai voisiko se kenties johtua siitä, että ihminen ei osaa aikatauluttaa tekemisiään, ja jonka takia asiat kasaantuvat ja yhtäkkiä kaikella onkin hälyttävä kiire? Toisaalta, voiko aikatauluttaminenkin olla huono asia, jos se rajoittaa vapaa-aikaa liikaa? Näitä kysymyksiä on ehkä hyvä miettiä, ja itse aion pohtia näitä.
Tiedän, että opiskelijalla ja työssäkäyvällä ihmisellä voi helposti tulla juurikin se kiire. Mutta miettikää lapsia tai vanhuksia. Heillä ei ole kiire mihinkään, vaan he tekevät asioita silloin kun heitä huvittaa. Joten ehkä se aikataulu on sittenkin se paha asia? Asiat on toki hyvä järjestellä niin, että tietää millon tekee mitäkin, ettei käy niin että asiat kasaantuu ja tulee kiire sen takia.
Mutta entä entisaikoina? Osattiinko esimerkiksi 1900-luvun alussa kiirehtiä? Vai onko kiire sittenkin nykypäivän muotitrendi.
Ihmisten pitäisi osata ottaa aikaa myös itselleen. Ihmisten pitäisi osata rauhoittua hetkeksi vaikka kävelemään luontoon, hengittää syvään ja kuunnella luonnon rauhallisuutta. Ei luonto kiirehdi: se kulkee omaa aikaansa ja elämäänsä, eikä eläimillä ole kiire mihinkään. Eikös ihmisenkin pitäisi osata toimia myös niin? Kiire voi lisätä stressiä, ja kun ihmisellä on stressiä, elämästä tuleekin vähän hankalampaa. Rupeaa ärsyttämään ja ihminen huolestuu, ehtiikö tehdä ajoissa kaikkea tai onnistuuko kaikki. Liika stressi ei ole myöskään hyvää terveydelle. Ihmisiltä tuppaa nykyään puuttumaan sellainen rauhallisuus, eikä aina muisteta ottaa rauhallisesti ja sitä omaakin aikaa, vaan aina ollaan menossa johonkin tai tekemässä jotakin.
Ja entäs sitten ihmissuhteet? Sanotaan, että aikataulu on niin täynnä, ettei millään ehdi tulla kylään tai tavata edes jossain kahvilla tai muuta sellaista. Onko se lopulta noin? Entäs ne viikonloput sellaisilla ihmisillä, ketkä on töissä arkipäivisin ja myös opiskelijoilla? Olisikohan se kuitenkin siitä kiinni, ettei osata tehdä aikatauluun tilaa ystäville. Se kiire ei ulotu joka päivään eikä ole 24/7, tai ei ainakaan pitäisi olla. Sen lisäksi, että osaa ottaa aikaa myös itselle, pitää muistaa myös niitä ystäviä. Joskus on ihan hyvä vaikka peruuttaa se itsekseen suunniteltu Helsingin-reissu tai mikä parasta, ottaa se kaveri mukaan!
Okei, itekin tiedän mitä kiire on, ku oon lukiossa opiskelemassa, ja nyt pitäs lukea kirjotuksiin ja kaikkea. Mutta supersosiaalisuuteni ansiosta mä osaan myös todellakin ottaa aikaa ystäville ja niiden kanssahan mä tahtoisin olla vaikka koko ajan! Koulupäivät on pitkiä, mutta mä en oo täks vuodeks esimerkiks ottanu ku yhen harrastuksen, laulamisen (ja ehkä kans kesäteatterin tosin, mut se on epävarmaa), joten iltapäivät pitäis olla vapaita ku tuun kotiin. Koska jos mulla ois monta harrastusta, tulis se liian kiire, ja mä haluan välttää (ehkä vähä liiankin) kiirettä. Mä en tykkää kiireestä. Lopulta kuitenkin esim toisten ihmisten tapaamisessa se kiire voi vaikuttaa tekosyyltä, ku on kuitenki viikonloputkin keksitty, ja tuskin kukaan ihminen lukee koko viikonloppua esimerkiks kirjotuksiin tai muuta. Kiire tulee ehkä siitä, että ei osata ottaa juurikaan sitä omaa rauhaa. Ja mä osaan ottaa! Pitkän koulupäivän jälkeen en muuta haluiskaan kun rauhottua itekseni tai tehä kaverin kanssa jotain kivaa. En mä ole sellainen ihminen, jolla pitäis olla koko ajan kauheasti tekemistä ja menemistä. Se tuo liikaa rajoitteita aikatauluun ja tuo just sitä kiireen fiilistä ja ehkä sitä stressiäkin.

Mun mielestä ihmisten pitäis osata aikatauluttaa asioita, mutta samalla myös ottaa myös sitä omaa aikaa ja aikaa ystäville. Ihmisten pitäis muistaa hengähtää ja rauhoittua. Eikä aikatauluttaa elämää liikaa, koska se tuo liikaa rajotteita. Ja kiirettä ei saa sanoa syyksi koko ajan, koska se ei sitten lopulta tarkkaan mietittynä aina ole se syy vaan se, ettei osata etsiä sieltä kalenterista vapaa-aikaa. Kiirettä ei kannata laittaa tekosyyksi, kun lopulta se syy on yleensä vaan itessä.

Minä rakastan tätä elämää, elämää kaikkineen

Otsikko ei tällä kertaa liity postauksen aiheeseen, vaan on pätkä tällä hetkellä kuuntelemastani biisistä (Johanna Kurkela - Minä rakastan elämää). Siitä on pitkä aika, kun olen jotain kirjoittanut (taas). Nyt en tullut kirjoittamaan pitkää postausta vain tulin kertomaan, että olen hengissä. Kesä on mennyt hurjalla vauhdilla, enkä ole edes matkustanut paljoa! Tuntuu siltä, että viime kesänä olin lähes koko ajan menossa. No, onhan se kiva välillä käpertyä omaan tuoliin/sänkyyn vain olemaan, kuuntelemaan musiikkia, juttelemaan ihmisille ja... Lukemaan kirjoja! Mikä onkin tämä ilmoitusluontoisen postaukseni tarkoitus: olen tehnyt kirjablogin! Tarinablogini Ikuinen smaragdi valitettavasti joutui roskakoriin, kun en sitä lopulta jaksanut päivitellä. Mutta koska luen kirjoja hyvin paljon ja olen innostunut lähiaikoina kirjablogeista, niin päätin itsekin liittyä kirjablogien yhteisöön! Blogini, Enkelin kirjamaailma, löydätte kun painatte profiiliani, siellä se on :) Kirjapostauksia tulee jo heti huomenissa!
Kaunista loppukesää kaikille ja nähdään taas uusien postausten ja kirjablogin parissa!

Nimet listalla

Bonjour kaikille! (Bonjour on siis päivää ranskaksi). En oo kuollu, mutta kiirettä on ollu ja en oo taaskaan keksinyt oikein postattavaa. Ja huomasin tässä just, et mun ei kannata luvata et laitan kuvia myöhemmin, koska sit niitä ei kuitenkaan tuu ku en muista tai sit en kuitenkaan saa niitä käsiini. Mut jos haluatte nähä kuvia meidän vanhojen tansseista, niin facebookista Mäntyharjun Valokuvaamon sivulta pitäs löytyä.
Ihanaa nähdä, että pitkän tauon jälkeen mun lukijat ei oo siltikään hävinneet (okei ei ne oo kyl lisääntynykään vielä, mut hitaasti hyvää tulee). Blogin sivujen näyttökertoja on kohta jo 3000! Vähän siistiä! Oon miettinyt tässä, josko alkaisin videobloggaamaan jossain vaiheessa, mutta se on vasta ajatuksen tasolla.
Ja aihe, josta haluan nyt kirjottaa ja josta otsikkokin tulee (kaikki kunnioitus Tuulin Nimet listalla-kappaleen nimelle siis) on ihmisen nimi. Meille jokaselle on annettu (kasteessa tai ei) joku etunimi, jolla meitä kutsutaan. Joku saattaa olla esimerkiks Helmi Marleena, mutta häntä kutsutaan Marleenaksi. Niinkin voi tehdä. Jollakulla voi olla kaksoisnimi esimerkiksi Julia-Johanna, mutta häntä kutsutaan vaan toisella noista.
Mun etunimihän on siis Annika, ja toista nimeäni en tahdo kertoa. Jokatapauksessa mun etunimi on se, jolla mua kutsutaan.
Mitä mieltä te ootte omasta/omista nimistänne? Tykkäättekö siitä, vai ettekö pidä siitä? Ootteko aatellu vaihtaa nimeänne/ootteko vaihtaneet? Mitä mieltä ootte ylipäätään nimen vaihtamisesta? Mä itse henkilökohtaisesti en tykkää alkuunkaan mun toisesta nimestä. Se on liian raamatullinen (ja mä en siis usko kristinuskon juttuihin vaik mut on siihen uskontoon kastettu) ja vanhanaikainen, sekä liian yleinen. Mun etunimi taas... En tiedä, miksen pidä siitä. Kyl se menettelee, mutta jotenkin kaipaisin muutosta. Ja tää ei ole mitään hetken mielijohteesta tullutta mietintää, vaan mä olen oikeasti pohtinut tätä nimen vaihtamista jo monta vuotta. Siitä voi jo päätellä, että muutosta haluan. Annika on ihan kelpo nimi, mutta musta tuntuu, ettei se enää sovi mulle. Tahdon jonkun uuden, enemmän mulle sopivamman ja enemmän mua itseä miellyttävämmän nimen. Toki ne, jotka on mua tottunu Annikaksi kutsumaan, saa edelleen mua Annikaksi kutsua sen jälkeenkin kun olen joskus nimeni virallisesti vaihtanut. Mä aion kuitenkin jättää Annikan toiseksi nimeksi juurikin sitä varten, että jotkut voi kutsua mua sillä nimellä, eikä se kokonaan ole virallisista papereista hävinnyt. Mutta viralliseksi kutsumanimekseni haluan aivan toisen nimen. Sen lyhenteet on L-L, mutta enempää en tahdo kertoa, kun sen virallistaminen ei ole tapahtumassa lähipäivinä. Kauan oon miettinyt myös eri nimivaihtoehtoja, mutta tää kyseinen L-L on ollut pisimpään musta hyvä vaihtoehto.
Juups, ja koska esitin niin kätevästi kysymykset jo keskellä tekstiä, niin totean vain tässä että heippa pitkästä aikaa ja nähään taas uuden postauksen kanssa jossain vaiheessa!

Itkuja varten on ihmisen silmät

Heipävaan hei! Hengissä ollaan, mutta viime blogitekstistä on (taas) vierähtänyt aikaa. Ehkä mun ei kannattaisi luvata kirjottaa lähiaikoina postausta, koska sit sitä ei kuitenkaan tule. Toivottavasti ootte silti jaksaneet oottaa ettekä oo huolestuneet!

Tällä kertaa aion ottaa puheeksi itkemisen. Se on herkkä asia ja yhdistetään suruun ja ikävään, mutta myös kipuun. Kuinka usein te itkette? Uskallatteko itkeä vai piilotteletteko tunteitanne?
Jospa aloitetaan siitä, että mun mielestä itkua ei tarvitse eikä kannatakaan pidätellä tai salata. Itkeminen on luonnollinen ja normaali asia ja se kertoo ihmisestä vain sen, että se uskaltaa tuntea ja omistaa itkemisen taidon. Onhan se varmaan joidenkin mielestä noloa itkeä vaikka koulussa, mutta väitättekö ettei kukaan ikinä itkisi? Jos jotkut katsoo koulussa vaikkapa kummallisesti jos sinä itket, niin siitä ei tarvitse välittää. Sinä saat itkeä jos haluat, eikä se tarkoita että olisit heikko. Itku ei ole heikkojen ihmisten hommaa. Se on sellaisten ihmisten hommaa, jotka uskaltaa näyttää tunteita ja tuntea muutakin kuin iloa ja vihaa. Uskalla siis itkeä pelkäämättä! Itkun pidättäminen sitäpaitsi voi myös pahentaa sitä - tiedän kokemuksesta! Itku tulee myöhemmin kahta kauheammin jos sitä ei anna tulla aikanaan.
Miksi otan puheeksi itkemisen? Koska itse olen tosi itkuherkkä. Ala-asteella se alkoi: ennen en ollut lainkaan itkuherkkä ja itkin harvoin. Mutta kun ala-asteella tuli koulussa mukaan koulukiusaaminen ja yläasteella se vain pahentui, itkin yhä useammin joko koulun vessassa salaa tai sitten kotona omassa huoneessani. Jos ala-asteella en itkenyt lähes ollenkaan, niin nykyään itken sitten kolmea (kyllä, en kahta vain kolmea) kauheammin. Itken jopa siitä syystä, että kuuntelen jotain surullista musiikkia, koska se surullisuus siinä musiikissa saa minut niin vahvasti eläytymään, kun mieleen tulvii ne kaikki pahat ajatukset, pahat teot ja asiat mitä mulle on tehty, pahat sanat joita mulle on sanottu, ahdistus...
Surullisen musiikin lisäksi itken tietysti myös silloin, jos joku läheinen kuolee. Viimeksi kissamme heinäkuussa. Itken myös jos olen vaikka vihainen vanhemmilleni (meillä ei ole tietenkään mitään perheriitoja, ihan tavallisia kinasteluja ja erimielisyyksiä vain) vaikka tiedän, ettei tarvitsisi itkeä. Mutta en voi vain tunteilleni mitään. Kaipa se kinastelu/erimielisyystilanne tuo mulle samanlaisen olon kuin silloin, kun jouduin koulussa ahdistetuksi tai kiusatuksi.
Olen myös tosi herkkä itkemään silloin, jos en tule näkemään jotakuta ihmistä pitkään aikaan tai en tiedä, näenkö ollenkaan. Yläasteella kun ehdin kiintyä muutamaan liikunnanopettajaan (koska ne vaihtuivat harvinaisen usein silloin) niin itkuhan siinä aina tuli, kun yksi lähti pois enkä tiennyt, milloin näkisin häntä seuraavan kerran.
Olen myös itkenyt kesken koulupäivän lukiossa. Olen jopa kesken tunnin, koska rupesi ahdistamaan kun olin ollut siihen aikoihin niin yksinäinen. Yksinäisyys ahdistaa minua, ja saa näköjään myös itkun aikaan välillä. Ja koska en uskaltanut opettajalle kertoa mikä tuli, sanoin vain että kaikki on ihan hyvin ja minua vain vähän ahdisti. Hyppytunneilla kerran itkin, mutta avustajani ei tehnyt mitään kysyäkseen mikä on. Ei sillä, nyt minulla on uusi ja parempi avustaja, joten jätetään tuo edellinen omaan arvoonsa.
Itken siis melko usein. Tai no miten sen nyt ottaa, monesta syystä ainakin. Mutta ennen kaikkea uskallan itkeä julkisestikin enkä peittele sitä. Onhan itkeminen osa ihmistä ja ihmisen persoonaa, joten en näe syytä miksi sitä pitäisi hävetä tai peitellä.
Uskaltakaa tekin itkeä, sillä siinä ei ole mitään hävettävää - päinvastoin, olkaa ylpeitä siitä että osaatte itkeä ja tuntea!

Mielipiteeni homoista

Noniin, tässä se lupaamani mielipidekirjoitus. Kirjoitin tän äidinkielen ainetyönä ja no, se vähän venähti: suositus oli noin 300 sanaa, ja minä repäisin yli 900. No, ainakin oli laaja mielipide :D Olkaat hyvät! Tarkoitukseni ei ole loukata ketään ja jos ette pidä mielipiteestäni, en voi sille mitään, sillä tämä on nimenomaan oma mielipiteeni. Lukijani ja kaikki muutkin saavat olla mitä mieltä haluavavat, mutta halusin tuoda nyt oman mielipiteeni esille. (:

Homot – saman arvoisia kuin me muutkin!

Mitä sana ”homo” tuo mieleen? No ainakin hetki sitten suuressakin keskustelussa olleen tasa-arvoisen avioliittolain. Sana homo tuo myös mieleen jotkut homot ystäväni, mutta se sana tuo ennen kaikkea tasa-arvon ja epätasa-arvon, joka jossain määrin maailmassa vallitsee – myös Suomessa.

Jotkut ihmiset pitävät homoja alempiarvoisina kuin muita vain siksi, että ihminen tuntee seksuaalista kiinnostusta samaa sukupuolta kohtaan ja se on joidenkin ihmisten mielestä väärin. Mitä väärää on rakastaa sitä henkilöä, ketä oikeasti rakastaa? Pitäisikö kaikkien ihmisten muka rakastaa eri sukupuolta vain siksi että Raamattu on niin sanonut? Luulempa, että jos joku ihminen pistettäisiin rakastamaan hänen mielestään erittäin vastenmielistä henkilöä, kehen ei edes tunne minkäänlaista kiinnostusta, hän ei pitäisi siitä. En minäkään.

Minun mielestäni ihmisen täytyy saada rakastaa sitä henkilöä, kenestä oikeasti tykkää. Jos joku on kiinnostunut saman sukupuolen edustajasta, ei se minun mielestäni ole mitenkään vastenmielistä tai väärää. Kuten jo aiemmin sanoinkin, minulla on myös homoja ystäviä ja minusta se on aivan normaalia. En näe mitään väärää kahden samaa sukupuolta olevan henkilön välisessä rakkaudessa.

Yhteiskunnan tuoma paine ja ahdistus aiheuttaa myöskin sen, etteivät jotkut homot uskalla tulla ”kaapista ulos” ja kertoa homoudestaan. Pelkäävät esimerkiksi luokkalaisten tai mikä pahempaa, omien vanhempiensa suuttuvan ja jopa katkaisevan välinsä tai ainakin välttelevän. Toivon todella, että nykyinen sukupolvi tai edes sitä seuraava osaisi olla paljon tasa-arvoisempi ja hyväksyisivät ihmiset sellaisena kuin on seksuaalisuudesta riippumatta.

Uskonto. Se on oikea kirosana homoille. En nyt pilkkaa uskontoa vaan tarkoitan tässä sitä, miten uskonnolliset ihmiset ja miten uskonto homouteen vaikuttaa. Ensinnäkin tasa-arvoisen avioliittolain ollessa suuressa keskustelussa, ihmiset vetosivat Raamattuun ja uskontoon – jopa jotkut poliitikot! Oikeasti, mitä tekemistä uskonnolla on politiikan kanssa, jos kerta on sanottu, ettei politiikkaa ja uskontoa saa sekoittaa keskenään? Silti kun on kyse homojen oikeuksista, vedotaan siihen, että ”Raamatun mukaan avioliitto on tarkoitettu vain miehen ja naisen väliseksi”. Ja mistäköhän sitten johtuu se, ettei partaansa ajavia tai tukkaansa leikkaavia olla pistetty vankilaan? Tai naisedustajia eduskunnassa? Raamattu sanoo, että ”Nainen vaietkoon eduskunnassa” ja Raamatussa kielletään myös parran ajeleminen sekä hiusten leikkaaminen, sillä ihminen ei saa muokata sitä millaiseksi on syntynyt ja millaiseksi Jumala on hänet tarkoittanut. Siispä en näe mitään syytä, miksi homojen oikeuksista pitäisi tehdä niin suuri haloo, kun ei olla noista edellä mainituista asioistakaan tehty.

Jos heteroilta poistettaisiin avio-oikeus, siitä valitettaisiin aivan hirveästi. Vedottaisiin taas varmaankin uskontoon ja sanottaisiin, ettei näin saa tehdä ja että kyllä heteroilla täytyy olla oikeus mennä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa! Ja niin homotkin puolustavat itseään. Jokaisen pitäisi miettiä avioliittoasiaa heteroidenkin kohdalla. Jos se poistettaisiin, siitä tehtäisiin paljon adresseja ja meteliä sen takaisin saamiseksi. Ja homot ovat tehneet työtä sen eteen, että saisivat samat oikeudet itselleen. Ja kun edellinen eduskunta äänesti asiasta jo ja tuli siihen tulokseen, että tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksytään, niin minä ainakin pidän eduskunnan mielipidettä hyvänä ja lopullisena. Minusta on ehkä hieman naurettavaakin, että nyt kun tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin, sitä vastaan alettiin tekemään adressia joka lähetettäisiin taas eduskuntaan. Tästähän tulee ikuinen kierre – ensin lähetettiin tasa-arvoista avioliittolakia haluava adressi eduskuntaan ja se meni läpi. Nyt yritetään lähettää sinne uutta, homojen avioliittolakia kieltävää adressia. Ja jos tämä hyväksyttäisiin nyt uudessa eduskunnassa, tulisi myöhemmin kuitenkin taas tasa-arvoista avioliittolakia puolustava adressi. Minä aion hyväksyä tämän nykyisen ratkaisun. Itse en missään nimessä lähtisi tähän oravanpyörään mukaan. Tasa-arvoinen avioliittolaki on hyväksytty ja sillä selvä. Ja niille henkilöille, jotka vetoavat niin suuresti uskontoon, pitäisi kertoa varmaan sata kertaa, ettei tämä kyseinen laki edellytä kirkkoa vihkimästä homopareja. Onhan maistraattikin olemassa, joten uskonnollisimmat ihmiset voivat kyllä nukkua yönsä rauhassa. Eikä sitä paitsi homojen avioliiton pitäisi heidän elämäänsä vaikuttaa. Uskonnolliset ihmiset voivat itse noudattaa Raamattua, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että kaikkien muidenkin pitäisi tehdä niin jos eivät halua tai kuulu uskontoon.

Vuoteen 1971 saakka Suomessa homoutta pidettiin rangaistavana. Homous oli rikos, ja ihminen, joka siis rakasti samaa sukupuolta olevaa henkilöä oli täten muka rikollinen. Toisin sanoen rakkautta pidettiin rikollisena toimintana? Hmm, aika törkeää. Mutta niin oli myös se, että vuoteen 1981 asti Suomessa homoutta pidettiin myös sairautena! Toisin sanoen rakkaus oli ensin rikollista ja myöhemmin sairasta, jos rakasti samaa sukupuolta olevaa tai harrasti seksiä samaa sukupuolta olevan kanssa. Onneksi nykyään ei olla sentään niin epätietoisia ja osataan erottaa rakkaus ja sairaus toisistaan.

Sateenkaariperhe on perhe, jossa lapsella on kaksi samaa sukupuolta olevaa vanhempaa. Tällaiset perheet jakavat myös monenlaisia mielipiteitä. Ja taas siihen Raamattuun vetoamista.

Mielestäni sateenkaariperhe on melko samanlainen perhe kuin muutkin, mutta parisuhde on vain eri. Ja jos lapsen totuttaa pienestä lapsesta asti siihen, että hänellä on kaksi samaa sukupuolta olevaa vanhempaa, ei se hänestäkään ole mitenkään epänormaalia. Ehkä niistä ihmisistä, ketkä sellaisessa perheessä eivät ole eläneet, se tuntuu todella vieraalta. Minun mielestäni sateenkaariperhe on parempi vaihtoehto kuin perhe, jossa vanhemmat esimerkiksi riitelevät paljon tai jossa olisi alkoholiongelmia. Eikö tässä tapauksessa sateenkaariperhe olisi parempi vaihtoehto, jos siellä vanhemmat kohtelisivat lasta hyvin eivätkä olisi alkoholisteja? Ja kun homot eivät voi saada yhteisiä biologisia lapsia ainakaan nykyajan lääketieteessä, niin jos he sellaisen haluavat, heidän pitäisi antaa myös sellainen saada. Ja onneksi he saavatkin – tasa-arvoisen avioliittolain vahvistuessa myös homojen adoptio-oikeus tulee voimaan. Ja kuten aiemmin sanoin, uskonnollisten ihmisten elämään ei homojen elämä vaikuta. Jos jotkut homot haluavat lapsia, eivät uskonnolliset sitä saa täysin kieltääkään. Jos he itse eivät halua olla sateenkaariperhe, niin minun mielestäni täytyisi kuitenkin antaa lupa niille, ketkä sellaisen perheen haluavat perustaa. Jos joku lapsirakas heteropari ei voisi ikinä saada mitenkään lapsia, tuntuisi se heistä varmasti ikävältä. Niin tuntuisi homoistakin, jos heille ei annettaisi mitään oikeuksia saada lapsia.

Toivon todella, että ihmiset tulevaisuudessa olisivat suvaitsevaisempia ja tasa-arvoisempia, edes seuraavassa sukupolvessa. Suomi ja maailma muutenkin olisi paljon parempi paikka, jos ei olisi syrjintää uskonnon tai seksuaalisuuden perusteella. Me kaikki olemme vain ihmisiä, ja jokaisella meistä on oikeus rakastaa ketä haluaa ja uskoa mihin tahtoo, eikä muut saisi sitä määräillä vain siksi, ettei itse sitä hyväksy. Annetaan toisten elää omaa elämää, jos se ei meidän omaa elämäämme häiritse. Silloin kaikki voivat elää sovussa ja pelkäämättä tulevansa kiusatuksi tai syrjityksi, jos ihmisillä olisi sitä suvaitsevaisuutta.

Aikaa on kulunut jo tovin

Moi! Tällä kertaa en keksinyt postauksen otsikkoa laulujen sanoista vaan keksin sen itse. Sillä onhan se totta, että viime postauksesta on aikaa - ja melkein jäi marraskuu postaamatta kokonaan!
Aloitan tällä tavallisella kuulumispostauksella, ja myöhemmin tulee eräs mielipidepostaus ja joulupostaus ja kaikkea muuta sellaista.

Mun elämä on ollut kiireistä. On ollut konsertteja, on ollut koeviikko (joka menee tälläkin hetkellä), on ollut pitkiä koulupäiviä, suunnatonta väsymystä sekä sellaisia hetkiä, millon ei oo mikään vaan kiinnostanut. On ollut hetkiä, jolloin tuntuu, että pitäisi kirjoittaa blogia, mutta lopulta sitä ei enää edes muista. On ollut kiirettä ja vaikka sun mitä.

Mä en edes tiedä, mistä kertoisin teille. Halusin nkuitenkin tehdä postauksen, kun edellisestä on jo paljon aikaa.
Lukiossa menee hyvin. Kavereita en ole uusia saanut, mutta onneksi mulla menee hyvin näiden nykyistenkin kanssa. Niinhän sitä sanotaan, että laatu ei katso määrää, eikä määrä oo se tärkein vaan juurikin se laatu, ja välitänkin ystävistäni tosi paljon ja oon onnellinen, että he kaikki jaksavat mua katella ja kuunnella. :D
Aineiden suhteen menee ihan hyvin - toki ne historia ja matikka edelleen tökkii, mutta nehän ei tiettävästi koskaan oo mun lempiaineita olleetkaan. Tänään juuri oli englannin koe ja toivon sen menneen hyvin ja että numerosta tulisi edes 7. Tietysti toivoisin suurempaa, mutta 7 olisi ihan hyvä kun miettii, että edellisestä kurssista tuli kutonen...
Odotan innolla joululoman päättymistä. Täällä lukiossa missä opiskelen on viimeisenä koulupäivänä (18.12) illalla Puuroa yössä-niminen tapahtuma, jossa nimensä mukaisesti syömme puuroa, mutta se on vain alussa. Loppuilta menee erilaisissa kilpailurasteissa sekä muunlaisessa ohjelmassa, ja vasta keskiyön jälkeen pääsemme kotiin. Tänä vuonna on mun toinen puuroa yössä enkä malta odottaa sitä!
Vanhojen tanssien harjoitukset alkaa ensi viikolla. Mulla on pari (joka on tyttö) ja mekko. Sellainen turkoosin ja sinisen sävyinen. Näytän teille kuvia varmaan sitten vasta tilaisuuden jälkeen. Haluan pitää sen salaisuutena, heh heh! ;)
En ole mikään erityisen hyvä tanssija, mutta toivon tanssien sujuvan hyvin, koska tykkään tanssimisesta kuitenkin todella paljon. Hah, aika ironista, etten osaa kunnolla tanssia vaikka tykkään siitä. Mutta harjoittelemalla oppii.

Viimeisenä asiana kuulumisistani voisin kertoa, että pääsin käymään psykologilla. 13. marraskuuta kävin hänellä ensimmäisen kerran ja nyt oon käynyt siellä kahdesti. Seuraavaksi meen parin viikon päästä. Oon tuhannesti kiitollinen mun kaverille, joka mulle sellaisen "töytäisyn" sinne antoi. En itse olisi varmaan uskaltanut tai viitsinyt mennä kertomaan tarvitsevani sellaisen apua. Mutta en kyllä kadu sinne menemistä, päinvastoin! Olen todella kiitollinen, sillä se auttaa! On todella helpottavaa, kun on joku ammattilainen kelle puhua. En toki vähättele ystäviäni, en todellakaan, mutta onhan se ammattipsykologi kuitenkin vähän eri asia. Heti näiden kahden kerran jälkeen olo on paljon parempi eikä ole ahdistanut niin paljoa, kun on saanut purkaa ajatuksiaan ja miettiä niitä tarkemmin. Olisimpa mennyt sinne jo yläasteella, niin yläasteajoista ei olisi varmaan tullut niin ankeita ja olisin selvinnyt asioista paljon paremmin. Yläasteella jouduin yksin kamppailemaan itseni ja kiusaamisen ja muiden hankaluuksien kanssa. Mutta ajassa ei voi mennä enää taaksepäin eikä niitä asioita muuttaa. Olen tyytyväinen nyt, kun sinne edes nyt pääsin.

Tässä oli tällainen postaus tällä kertaa. Hetkisen kuluttua tulee mielipidepostaus ja myös tarinablogiini ilmestyy pitkästä aikaa pari jatkotarinan alkua!

Minut on haastettu - Kuka minä olen-haaste

Moi taas. Hämmästelin tässä juuri sitä, kuinka syyskuussa en päivittänyt ollenkaan... Hupsista. Monta kertaa mielessä oli, mutta näköjään sitten unohdin. Nyt olen kuitenkin palannut haasteen kera! Haastan tähän kenet vain kuka pystyy ja haluaa tämän tehdä. Itse löysin kyseisen haasteen ystäväni
Pearl Cloverin 
blogista.

I Mikä sai sinut aloittamaan blogisi?
- Oon lukenut monia blogeja, ja halusin itsekin kirjoittaa tuntemattomille (ja miksei tutuillekin) ihmisille itestäni ja elämästäni. Ja koska rakastan kirjoittamista muutenkin, niin blogin kirjoitus on mulle pelkkää iloa. Ensimmäinen blogini oli kai joskus ala-asteella (?) perustettu tai sitten yläasteen alkuaikoina. Poistin sen koska en jaksanutkaan kirjoittaa sitä. Sen jälkeen perustin toisen blogin, jonka myös poistin ajanpuutteen vuoksi. Nyt oon pitänyt tätä blogia yli puoli vuotta ja tätä en tuu poistamaan siitäkin huolimatta, etten aina ehdi tänne postauksia tekemään.
II Onko blogisi muuttunut paljon alkuajoista, ja jos on, miten?
 - No ainakaan tämän blogin alkuajoista tää ei oo paljoa muuttunut omasta mielestäni, mutta jos vertaa aikaisempiin, jo poistettuihin blogeihin niin oon ruvennut kirjottaa paljon asiallisemmin (esim. ensimmäisessä blogissani höpisin jotain sokerihumalasta ja se postaus oli täynnä hymiöitä, öh.)
III Mitä piirteitä arvostat muiden blogeissa?
- Luen tosi monenlaisia blogeja; musiikkiblogeja, tarinablogeja, kirjablogeja ja sitten näitä tavallisia blogeja. Yhteistä asiaa, jota blogeissa arvostan, ei kai ole - paitsi se, että ne kirjoitetaan asiallisesti. Postaukset, jotka ovat täynnä kirosanoja, ei ole yhtä miellyttäviä lukea kuin sellaiset, joissa ei ole kirosanoja ollenkaan. En nyt väitä, etteikö niitä saisi olla, mutta kohtuudella.
IV Lempielokuvasi ja -kirjasi?- Yhtä lempielokuvaa en osaa sanoa, mutta rakastan todella paljon Studio Giblin (jos osasin kirjoittaa sitä oikein :D) elokuvia. Ne jotka eivät tiedä millaisia nämä elokuvat ovat, niin ne ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan animetyylisiä elokuvia. Lempi kirjaakaan en osaa sanoa, mutta lempi kirjasarjoihini kuuluvat Ajan pyörä (raakuudestaan huolimatta) ja Harry Potter.
V Minkä asian haluaisit olevan toisin elämässäsi juuri nyt?
- Tähän en osaa vastata oikeastaan yhtä asiaa. Mua ahdistaa mun elämässä monet asiat ja ihmiset, joten kai voisin sanoa haluavani muuttaa elämässäni hyvin monia eri asioita.
 VI Piirre josta olet itsestäsi ylpeä? Entä vähiten ylpeä?
- Mä oon ylpeä mun omasta  sosiaalisuudestani. Pystyn tutustumaan toisiin ihmisiin tosi helposti ja tulen myös toimeen erilaistenkin ihmisten kanssa. Vähiten ylpeä oon omasta mustasukkaisuudesta ja siitä, että vedän helposti omia johtopäätöksiä - myös niitä vääriä.
VII Suurin muutos elämässäsi?
- Lukioon meneminen, ystävienn muualle lähteminen ja kissan kuolema tietenkin.
VIII Minkä neuvon antaisit 15-vuotiaalle itsellesi?
- Puhu ongelmista jollekulle ammattiauttajalle, jottei tilanne menisi siihen pisteeseen missä se nyt on. Elämä olisi paljon helpompaa ja selviytyminen olisi helpompaa, kun olisi apuna ammattiauttaja (psykologi ym)
IX Kolme asiaa, joista iloitset nykytilanteessasi?
- Ystävät, perhe, harrastukset. 
X Mitä odotat tulevaisuudelta?
- Uusia ystäviä, ammattiin opiskelemiseen pääsemistä (onko toi ees lause), kumppania... Heh. 
XI Mitä haluaisit toivottaa blogisi lukijoille?
- Kiitos, että ootte jaksaneet lukea tätä ei niin säännöllisen aktiivista blogia. Ootte jokainen lukija tärkeitä, vaikkette sitä itse tajuaisikaan.