Hei! Nyt olen poikennut näköjään tavastani kirjoittaa vähintään kerran viikossa, mutta en ole vain saanut kuvia/keksinyt aihetta, eniten ehkä tuo jälkimmäinen.
Tänään oli täällä päin markkinat, joilla on joka vuosi pakko käydä ihan vaikka vain kiertelemässä. Ja vaikka nyt en saanutkaan paljoa mukaan, tuli sieltä 3 markkinarinkeliä (jotka olen syönyt jo xD) ja karkkeja mukaan. Äitini oli sitten ostanut minulle ihanan mekon ja ruususormuksen, kun en itse ollut niitä löytänyt! Jos olisin itse löytänyt, olisin varmasti ostanut.
Kuljin bestikseni Annin sekä välillä parin muun ystäväni kanssa. Toinen heistä tosin oli välillä jäätelökioskilla töissä, mutta tuli hänen kanssa silti aikaa vietettyä. Kävin myös ostamassa häneltä jäätelöä, tietysti!
Markkinoilla on aina aivan hirveästi porukkaa, ainakin alussa. Loppua kohden se väki sitten väheni, mutta esim. Frestossa (/Scan Burgerissa) ja torilla oli molemmissa varmasti paljon ihmisiä, ja niin oli myös jäätelökioskilla. Kyllähän tuommoiset markkinat ovat myyjille varmasti tuottoisia, kun ostajia tulee niin paljon ottaen huomioon, että paikkakunnallani on todella paljon mökkejä ja mökkeilijöitä.
Markkinoilla on myös todella mukavaa, kun tapaa ihmisiä ja voi viettää ystävien kanssa aikaa. Ja minullahan niitä oli tavallisen yhden sijasta tänä vuonna 3! Haha, kuulostaa ehkä hassulta, mutta se oli minulle joskus todella harvinaista että mukana oli muitakin kuin bestikseni.
Kuvia minulla ei valitettavasti nyt(kään) ole. Markkinoista ei olisi muutenkaan oikein ollut hyvä kuvia ottaa kun oli niin paljon ihmisiä ympärillä. Joten saatte tyytyä taas pelkkään tekstiin, mutta tuskin se teitä haittaa. Voin jossain vaiheessa ottaa siitä mekosta ja sormuksesta kuvat teille ja laittaa tänne.
Heippa ja hyvää yötä kaikille! Niin, ja tälleen myöhässä: Hyvää juhannusta!
maanantai 22. kesäkuuta 2015
lauantai 13. kesäkuuta 2015
Hän valvottuaan taittoi vielä viestin kirjeeseen
Moi. Pahoittelen, jos seuraavasta tekstistä tulee sekava. Olen vielä niin alussa blogin pitämisessä etten osaa kirjoittaa järkevää tekstiä! Haha, no kai tämä kelpaa, mutta siitä sekavuudesta olen kyllä 80% varma, mutta toivottavasti ymmärrätte tällaista blogin "aloittelijaa".
Kirjoittaminen. Sille olen siunannut tämän kokonaisen postauksen, ellen toistakin. Tai kolmatta. Kirjoittamisesta, siitä miten olen kehittynyt, siitä miten kirjoittaminen on joskus minua jopa auttanut, se miten kirjoittamiseen voi purkaa tunteitaan... Aihe on laaja, mutta otin silti riskin ja tahdoin kirjoittaa teille minusta kirjoittajana ja siitä, miten kaikki alkoi ja miten se kaikki on nyt.
No, kuten arvata saattaa, kirjoittamiseni alkoi ala-asteen kertomuksista. Meh, kieltämättä en ole niihin enää todellakaan tyytyväinen, mutta sen ikäisenä ne näyttivät minusta todella mahtavilta. Haaveilin jo ala-asteella kirjailijan urasta eikä se haave ole muuttunut miksikään (vaikkakin siihen rinnalle on tullut toimittaja, laulaja ja näyttelijä :D). Ala-asteella kirjoitin ensimmäisen tarinani neljännellä luokalla. Sen nimi oli niinkin luova kuin "Josefiina lähtee maailmalle" ja se kertoo siitä, kuinka Josefiina-kani lähtee kodistaan tutkimaan maailmaa. Suloinen idea ja toteutus, mutta se kirjallinen ja oikeinkirjoituksellinen puoli... *lukee "sadun" pyöritellen päätään*
Seuraavaksi sitten innostuin koulussa kirjoitettavien tarinoiden ja satujen lisäksi kirjoittamaan kotona omia tarinoita. Saatoin jo tuolloin kirjoittaa koko päivän, tai ainakin usean tunnin täysin keskittyneesti. Voitteko kuvitella, minulla on ne kaikki tarinat (joista 90% on vielä kesken koska olen ilmeisesti kyllästynyt niihin) tallella koneellani, sillä kirjoitin koneella kaiken jo ala-asteella. Enhän minä edes pystyisi kynällä mitään kirjoittamaan. No, tarinani olivat ihan hyviä ja äidinkielelliset virheet vähenivät vuosi vuodelta, mutta seuraava ongelma oli se, että ne minun niin "mahtavat tarinani" olivat kuin näytelmän käsikirjoituksia. Oikeasti, kirjoitin jokaisen vuorosanan jotakuinkin tällä tavalla: "Liisa: - Tuu syömään!"-tyyliin, eli todella käsikirjoitusmaisesti. Teksti oli tuon takia todella tönkköä, huudahdukset olivat jotakin tätä luokkaa: "aarkldajflksdhfjgkaskdflsd!" (lol oikeasti :D) ja kappalejaosta ei ollut joskus tietoakaan. Olenkin miettinyt, josko jotkin (tosin melko harvat) ala-asteen tarinani voisi kirjoittaa uudelleen sillä oikealla tavalla. Jättäisin toki käsikirjoitusmaiset versiot, mutta tekisin itseäni tällä hetkellä miellyttävät versiot niistä. En kyllä ole varma, sillä ala-asteen ideani eivät minua enää paljoa edes kiinnosta.
Yläasteella rupesin lukemaan paljon enemmän (mm. Harry Potterit useaan otteeseen, jotka olin kyllä jo ala-asteella kuunnellut äänikirjoina) ja kirjoittamaan. Luovuus syttyi omasta mielestäni parhaiten ehkä yläasteella, sillä kirjoitin todella paljon paremmin kun yläasteella opetettiin äidinkieltä todella hyvin ja perusteellisesti. Silloin aloin oikeasti kiinnostua enemmän fantasiasta, unista, taikuudesta, romantiikasta (<3) ja kaikesta sen sellaisesta, niimpä tarinalistani rikastui miljoonalla uudella erilaisella tarinalla monista eri genreistä. Kaikki niistä eivät ole vieläkään valmiita, mutta kirjoitan niitä kyllä silloin kun inspistä niihin tulee. Yritin yläasteen aikana myös osallistua NaNoWriMoon ainakin kahdesti, mutta molempina kertoina en ehtinyt (hitsin koulukiireet :/) tai yksinkertaisesti unohdin. Tänä vuonna aion tosin yrittää oikein todella ja aion pitää marraskuussa blogin lukijat ajan tasalla tarinan sanamäärästä. Jos ette tiedä mikä NaNoWriMo on, se on National novel's writing month ja tuolla hakusanalla varmasti löydätte netistä enemmän tietoa. Päätarkoituksena on kuitenkin kirjoittaa tarina, jossa on vähintään 50 000 sanaa.
Yläasteen ja lukion aikana innostuin myös kirjoittamaan paljon enemmän omia fanfictioneita joistakin sarjoista tai julkkiksista. Sarjoista pääaiheena minulla on Harry Potter, sillä olen suuri Potterhead! Tälläkin hetkellä minut voi löytää FinFanFunista (vaikkei minulla siellä vielä montaa tarinaa ole...) nimimerkillä SparklingAngel. Olen liittynyt myös kirjoittaja.fi-sivustolle, jonne voi lähettää omia novelleja tai runoja. Ja koska minulla on myös runosuoni ja minulta tulee hetkessä runoja kun sille päälle satun, tuo sivusto oli kuin minulle tehty. Olen siellä nimimerkillä Emerald, mutta minulla ei ole siellä vielä yhtikäs mitään.
Rakastan kirjoittamista. Kun kirjoitan, saatan unohtua moneksi minuutiksi tai jopa tunniksi vain kirjoittamaan ja unohdan kaiken muun varsinkin, jos kuuntelen jotain hyvää musiikkia taustalla. Jos minua harmittaa, kirjoitan surullista tekstiä. Jos olen erittäin onnellinen, kirjoitan jotain onnellista ja todella iloista ja valoisaa. Kirjoittamisella pystyn siis myös kontrolloimaan omia tunteitani!
Tulee minulle toki sellaisiakin hetkiä, jolloin tunnen itseni aivan surkeaksi ja mitättömäksi kirjoittajaksi. Tarinani ovat minusta täysin turhia ja tyhmiä, ideat todella huonoja ja kukaan ei tarinoitani tai runojani lue eivätkä ne kiinnosta ketään. Osittain tähän vaikuttaa ehkä myös ajoittain elämässä tapahtuvat ikävät asiat ja vastoinkäymiset, mutta on siihen aiheuttanut myös muiden kommentit. Se tunne, kun askissa tai jopa facebookissa ihmiset tulevat sanomaan siitä, etten saa kirjoittaa homoparituksia (homot ovat ihmisiä kuin mekin hei haloo, ja minulla on homoja ystäviä, minusta on törkeää että jotkut vihaavat homoja!) tai että tarinani ovat muuten vain huonoja ja että jollekulle on tullut paha olo tarinoitani lukiessa. Tarinani ovat olleet jonkun mielestä surkeita, jotkut ovat kehottaneet minua lopettamaan kirjoittamisen, koska ei niitä kukaan lukisi ja kaikki vain valehtelevat ja kehuvat jotta olisin onnellinen. Silti minä kirjoitan, vaikka joskus tuntuu siltä että teen sitä vain turhaan. Eihän kukaan minulta edes kysy voinko kirjoittaa heille tarinan, tai että milloin tulee uusi luku tarinaani. Ja ei, en pakota teitä nyt joka päivä sanomaan niin. Jos ette halua, niin ymmärränhän minä sen. Joskus vain tuntuu, että olen todella huono. Vertaan itseäni muihin kirjoittajiin, esimerkiksi hyvään ystävääni. Hän on todella loistava kirjoittaja, hänellä on ihanat ja mielenkiintoiset aiheet ja hän omistaa paljon kirjoittajaystäviä jotka myös kirjoittavat tarinoita. Häneltä pyydetään tarinoita lahjaksi tai muuten vain pyydetään häntä kirjoittamaan joku tietty tarina. Minulle tuota ei tehdä melkein koskaan. En minä ole hänen rinnallaan hyvä.
Tiedän, etten saisi verrata itseäni muihin. Jokainen on oma yksilö ja jokainen on hyvä omalla tavallaan. Mutta jos ihminen on kirjoittanut lähes yhtä kauan kuin minä mutta on silti paljon kehittyneempi, tulee väistämättäkin mieleen että onko itse minkään arvoinen.
Jotta tästä nyt ei tulisi mitään synkistelypostausta, niin laitan tämän postauksen loppuun runon teille! Runo on aika lyhyt, mutta pitäisikö runojen olla miljoonan rivin pituisia? Mielestäni ei.
Kirjoittaminen. Sille olen siunannut tämän kokonaisen postauksen, ellen toistakin. Tai kolmatta. Kirjoittamisesta, siitä miten olen kehittynyt, siitä miten kirjoittaminen on joskus minua jopa auttanut, se miten kirjoittamiseen voi purkaa tunteitaan... Aihe on laaja, mutta otin silti riskin ja tahdoin kirjoittaa teille minusta kirjoittajana ja siitä, miten kaikki alkoi ja miten se kaikki on nyt.
No, kuten arvata saattaa, kirjoittamiseni alkoi ala-asteen kertomuksista. Meh, kieltämättä en ole niihin enää todellakaan tyytyväinen, mutta sen ikäisenä ne näyttivät minusta todella mahtavilta. Haaveilin jo ala-asteella kirjailijan urasta eikä se haave ole muuttunut miksikään (vaikkakin siihen rinnalle on tullut toimittaja, laulaja ja näyttelijä :D). Ala-asteella kirjoitin ensimmäisen tarinani neljännellä luokalla. Sen nimi oli niinkin luova kuin "Josefiina lähtee maailmalle" ja se kertoo siitä, kuinka Josefiina-kani lähtee kodistaan tutkimaan maailmaa. Suloinen idea ja toteutus, mutta se kirjallinen ja oikeinkirjoituksellinen puoli... *lukee "sadun" pyöritellen päätään*
Seuraavaksi sitten innostuin koulussa kirjoitettavien tarinoiden ja satujen lisäksi kirjoittamaan kotona omia tarinoita. Saatoin jo tuolloin kirjoittaa koko päivän, tai ainakin usean tunnin täysin keskittyneesti. Voitteko kuvitella, minulla on ne kaikki tarinat (joista 90% on vielä kesken koska olen ilmeisesti kyllästynyt niihin) tallella koneellani, sillä kirjoitin koneella kaiken jo ala-asteella. Enhän minä edes pystyisi kynällä mitään kirjoittamaan. No, tarinani olivat ihan hyviä ja äidinkielelliset virheet vähenivät vuosi vuodelta, mutta seuraava ongelma oli se, että ne minun niin "mahtavat tarinani" olivat kuin näytelmän käsikirjoituksia. Oikeasti, kirjoitin jokaisen vuorosanan jotakuinkin tällä tavalla: "Liisa: - Tuu syömään!"-tyyliin, eli todella käsikirjoitusmaisesti. Teksti oli tuon takia todella tönkköä, huudahdukset olivat jotakin tätä luokkaa: "aarkldajflksdhfjgkaskdflsd!" (lol oikeasti :D) ja kappalejaosta ei ollut joskus tietoakaan. Olenkin miettinyt, josko jotkin (tosin melko harvat) ala-asteen tarinani voisi kirjoittaa uudelleen sillä oikealla tavalla. Jättäisin toki käsikirjoitusmaiset versiot, mutta tekisin itseäni tällä hetkellä miellyttävät versiot niistä. En kyllä ole varma, sillä ala-asteen ideani eivät minua enää paljoa edes kiinnosta.
Yläasteella rupesin lukemaan paljon enemmän (mm. Harry Potterit useaan otteeseen, jotka olin kyllä jo ala-asteella kuunnellut äänikirjoina) ja kirjoittamaan. Luovuus syttyi omasta mielestäni parhaiten ehkä yläasteella, sillä kirjoitin todella paljon paremmin kun yläasteella opetettiin äidinkieltä todella hyvin ja perusteellisesti. Silloin aloin oikeasti kiinnostua enemmän fantasiasta, unista, taikuudesta, romantiikasta (<3) ja kaikesta sen sellaisesta, niimpä tarinalistani rikastui miljoonalla uudella erilaisella tarinalla monista eri genreistä. Kaikki niistä eivät ole vieläkään valmiita, mutta kirjoitan niitä kyllä silloin kun inspistä niihin tulee. Yritin yläasteen aikana myös osallistua NaNoWriMoon ainakin kahdesti, mutta molempina kertoina en ehtinyt (hitsin koulukiireet :/) tai yksinkertaisesti unohdin. Tänä vuonna aion tosin yrittää oikein todella ja aion pitää marraskuussa blogin lukijat ajan tasalla tarinan sanamäärästä. Jos ette tiedä mikä NaNoWriMo on, se on National novel's writing month ja tuolla hakusanalla varmasti löydätte netistä enemmän tietoa. Päätarkoituksena on kuitenkin kirjoittaa tarina, jossa on vähintään 50 000 sanaa.
Yläasteen ja lukion aikana innostuin myös kirjoittamaan paljon enemmän omia fanfictioneita joistakin sarjoista tai julkkiksista. Sarjoista pääaiheena minulla on Harry Potter, sillä olen suuri Potterhead! Tälläkin hetkellä minut voi löytää FinFanFunista (vaikkei minulla siellä vielä montaa tarinaa ole...) nimimerkillä SparklingAngel. Olen liittynyt myös kirjoittaja.fi-sivustolle, jonne voi lähettää omia novelleja tai runoja. Ja koska minulla on myös runosuoni ja minulta tulee hetkessä runoja kun sille päälle satun, tuo sivusto oli kuin minulle tehty. Olen siellä nimimerkillä Emerald, mutta minulla ei ole siellä vielä yhtikäs mitään.
Rakastan kirjoittamista. Kun kirjoitan, saatan unohtua moneksi minuutiksi tai jopa tunniksi vain kirjoittamaan ja unohdan kaiken muun varsinkin, jos kuuntelen jotain hyvää musiikkia taustalla. Jos minua harmittaa, kirjoitan surullista tekstiä. Jos olen erittäin onnellinen, kirjoitan jotain onnellista ja todella iloista ja valoisaa. Kirjoittamisella pystyn siis myös kontrolloimaan omia tunteitani!
Tulee minulle toki sellaisiakin hetkiä, jolloin tunnen itseni aivan surkeaksi ja mitättömäksi kirjoittajaksi. Tarinani ovat minusta täysin turhia ja tyhmiä, ideat todella huonoja ja kukaan ei tarinoitani tai runojani lue eivätkä ne kiinnosta ketään. Osittain tähän vaikuttaa ehkä myös ajoittain elämässä tapahtuvat ikävät asiat ja vastoinkäymiset, mutta on siihen aiheuttanut myös muiden kommentit. Se tunne, kun askissa tai jopa facebookissa ihmiset tulevat sanomaan siitä, etten saa kirjoittaa homoparituksia (homot ovat ihmisiä kuin mekin hei haloo, ja minulla on homoja ystäviä, minusta on törkeää että jotkut vihaavat homoja!) tai että tarinani ovat muuten vain huonoja ja että jollekulle on tullut paha olo tarinoitani lukiessa. Tarinani ovat olleet jonkun mielestä surkeita, jotkut ovat kehottaneet minua lopettamaan kirjoittamisen, koska ei niitä kukaan lukisi ja kaikki vain valehtelevat ja kehuvat jotta olisin onnellinen. Silti minä kirjoitan, vaikka joskus tuntuu siltä että teen sitä vain turhaan. Eihän kukaan minulta edes kysy voinko kirjoittaa heille tarinan, tai että milloin tulee uusi luku tarinaani. Ja ei, en pakota teitä nyt joka päivä sanomaan niin. Jos ette halua, niin ymmärränhän minä sen. Joskus vain tuntuu, että olen todella huono. Vertaan itseäni muihin kirjoittajiin, esimerkiksi hyvään ystävääni. Hän on todella loistava kirjoittaja, hänellä on ihanat ja mielenkiintoiset aiheet ja hän omistaa paljon kirjoittajaystäviä jotka myös kirjoittavat tarinoita. Häneltä pyydetään tarinoita lahjaksi tai muuten vain pyydetään häntä kirjoittamaan joku tietty tarina. Minulle tuota ei tehdä melkein koskaan. En minä ole hänen rinnallaan hyvä.
Tiedän, etten saisi verrata itseäni muihin. Jokainen on oma yksilö ja jokainen on hyvä omalla tavallaan. Mutta jos ihminen on kirjoittanut lähes yhtä kauan kuin minä mutta on silti paljon kehittyneempi, tulee väistämättäkin mieleen että onko itse minkään arvoinen.
Jotta tästä nyt ei tulisi mitään synkistelypostausta, niin laitan tämän postauksen loppuun runon teille! Runo on aika lyhyt, mutta pitäisikö runojen olla miljoonan rivin pituisia? Mielestäni ei.
Siivet vapauteen
Mä tahdon siivet,
lentää niillä voisin.
Lentäisin mä kauas,
Dubaihin, Japaniin,
minne vain
kauas vapauteen,
maisemaan täysin uuteen.
Oisin silloin onnellinen,
poissa arjen murheet ois
ja huolet lähtis hetkeks pois.
tiistai 9. kesäkuuta 2015
Lähtövalmiina
Jos joku nyt ihmettelee, mistä tuo nimi tulee, niin se on eräs Haloo Helsinki!:n biisi.
Voisin sanoa eläneeni aika vaihtelevia vuosia viimeiset 4 vuotta. Ensin lähdin ala-asteelta isoon uuteen kouluun yläasteelle ja bestikseni jäi vielä ala-asteelle. Koko seitsemännen opiskeluvuoteni olin suurimmilta osin yksin koulussa. Olin todella hiljainen vaikka luonteeseeni kuuluu puheliaisuus (joidenkin mielestä puhun joskus varmaan liikaa xD) ja nauravaisuus. Seiskalla kuitenkin jouduin kokemaan kiusaamista suuremmalta porukalta kuin 50 oppilaan kokoisessa ala-asteessa. Nyt ympärilläni oli yli sata oppilasta, joista kenestäkään en saanut kaveria (paitsi nyt viime syksynä tosin yhdestä, joka on minua 2 vuotta vanhempi ja joka oli ysillä tuolloin). Juttukavereinani seiskalla olivat vain opettajat ja avustajani. Seiskaluokkaa pidän elämäni pahimpana, sillä tuohon aikaan myös eräs ystäväni Oulusta jätti minut törkeästi tekstiviestillä, eikä enää tänäkään päivänä ole jutellut minulle. Se kaiken koulukiusaamisen lisäksi horjutti omaa luottamustani ihmisiin.
Kasilla ja ysillä sitten olin bestikseni kanssa ja silloin tunsin itseni taas puheliaaksi ja nauravaiseksi enkä enää niin sisäänpäinkääntyneeksi ja hiljaiseksi. Uskalsin taas jutella ja puhua ja minulla oli joku, jonka kanssa viettää välitunteja! Kiusaaminen myös vähentyi (vaikkei loppunut täysin :c) koska nyt minulla oli joku, jonka kanssa vietin aikaa enkä ollut yksinäinen ihminen jota voi kiusata ja hajottaa sisältäpäin.
Nyt pääsemme tähän ensimmäiseen lukiovuoteen, josta teen myöhemmin vielä tarkemman postauksen miten kulunut vuosi on mennyt. Olen saanut lukiossa hmm, muutaman ystävän. Olen ulkopuolinen omassa luokassani ja minusta tuntuu, kuin suurin osa lukiolaisista vihaisi ja/tai välttelisi minua ja seuraani. Olen kuitenkin onneksi saanut muutaman ystävän.
Syynä tämän postauksen otsikolle on nimenomaan tuleva vuosi. Lukion kakkosluokalla (syksyllä kolmannella) oleva ystäväni on tullut minulle tärkeäksi. Aioin olla hänen kanssaan koko ensi vuoden kun hän vielä täällä on, mutta sain hetki sitten tietää hänen lähtevän viideksi kuukaudeksi ulkomaille. Hän oli lähes ainoa toivoni ensi vuoden lukio-opiskeluista, sillä toinen lukioystäväni on jo kirjoittanut ylioppilaaksi ja saattaa lähteä opiskelemaan muualle. En siis enää voi pyytää häntäkään hyppytunneille seurakseni juttelemaan ja nauramaan, tai syömään kanssani ruokalaan. Bestikseni myös saattaa mennä ammattikouluun. Jään siis lähes yksin! Voin nähdä ystäviäni vain viikonloppuisin, kun bestis ja toinen ystävä ovat opiskelemassa muualla! Ja mietin sitäkin, jos toisella ystävälläni ei riitä viikonloppuina aikaa minulle. Sanoin tästä hänelle muistaakseni juuri eilen... Ja lisäksi se kolmas ystävä lähtee sinne ulkomaille...
En tiedä mitä ajatella. Mietin myös sitä, josko saisin uusista ykkösistä kavereita. Mutta jos en onnistunut saamaan omanikäisistänikään ja onnistuin ulkopuolistuttamaan itseni jopa omasta luokastani (= kukaan ei puhu minulle vapaaehtoisesti, ryhmätyöt ovat huonoin asia oppitunneilla, minä aloitan aina keskustelun jos aloitan ja sekin kestää vain pari lausetta) niin pelkään etten tule nykyisten ykköstenkään kanssa toimeen...
Ystäväni ovat lähtövalmiina ja minä jään tänne yksin. Lukiossa on taas tylsää ja yksinäistä, toivon vain etten kokisi taas sitä samaa kuin parina ensimmäisenä opiskelukuukautenani. Itkin hyppytunneilla jos ajattelin liikaa ja kerran itkin jopa oppitunnilla niin että opettaja huomasi ja huolestui. Sanoin silloin hänelle, ettei minulla ole hätänä mikään.
En tiedä pystyttekö te lukijat (jos teitä on) ymmärtämään miltä tuntuu, kun omat ystävät lähtevät opiskelemaan muualle ja yhteinen aika vähenee huomattavasti ja voimme tavata vain viikonloppuisin jos silloinkaan. Varsinkin, kun olen tällainen seurallinen ihminen ja yksinäisyys ahdistaa minua. En tykkäisi olla yksin, jota saatan joutua nyt olemaan koko ensi vuoden lukuunottamatta niitä joitain viikonloppuja...
Voisin sanoa eläneeni aika vaihtelevia vuosia viimeiset 4 vuotta. Ensin lähdin ala-asteelta isoon uuteen kouluun yläasteelle ja bestikseni jäi vielä ala-asteelle. Koko seitsemännen opiskeluvuoteni olin suurimmilta osin yksin koulussa. Olin todella hiljainen vaikka luonteeseeni kuuluu puheliaisuus (joidenkin mielestä puhun joskus varmaan liikaa xD) ja nauravaisuus. Seiskalla kuitenkin jouduin kokemaan kiusaamista suuremmalta porukalta kuin 50 oppilaan kokoisessa ala-asteessa. Nyt ympärilläni oli yli sata oppilasta, joista kenestäkään en saanut kaveria (paitsi nyt viime syksynä tosin yhdestä, joka on minua 2 vuotta vanhempi ja joka oli ysillä tuolloin). Juttukavereinani seiskalla olivat vain opettajat ja avustajani. Seiskaluokkaa pidän elämäni pahimpana, sillä tuohon aikaan myös eräs ystäväni Oulusta jätti minut törkeästi tekstiviestillä, eikä enää tänäkään päivänä ole jutellut minulle. Se kaiken koulukiusaamisen lisäksi horjutti omaa luottamustani ihmisiin.
Kasilla ja ysillä sitten olin bestikseni kanssa ja silloin tunsin itseni taas puheliaaksi ja nauravaiseksi enkä enää niin sisäänpäinkääntyneeksi ja hiljaiseksi. Uskalsin taas jutella ja puhua ja minulla oli joku, jonka kanssa viettää välitunteja! Kiusaaminen myös vähentyi (vaikkei loppunut täysin :c) koska nyt minulla oli joku, jonka kanssa vietin aikaa enkä ollut yksinäinen ihminen jota voi kiusata ja hajottaa sisältäpäin.
Nyt pääsemme tähän ensimmäiseen lukiovuoteen, josta teen myöhemmin vielä tarkemman postauksen miten kulunut vuosi on mennyt. Olen saanut lukiossa hmm, muutaman ystävän. Olen ulkopuolinen omassa luokassani ja minusta tuntuu, kuin suurin osa lukiolaisista vihaisi ja/tai välttelisi minua ja seuraani. Olen kuitenkin onneksi saanut muutaman ystävän.
Syynä tämän postauksen otsikolle on nimenomaan tuleva vuosi. Lukion kakkosluokalla (syksyllä kolmannella) oleva ystäväni on tullut minulle tärkeäksi. Aioin olla hänen kanssaan koko ensi vuoden kun hän vielä täällä on, mutta sain hetki sitten tietää hänen lähtevän viideksi kuukaudeksi ulkomaille. Hän oli lähes ainoa toivoni ensi vuoden lukio-opiskeluista, sillä toinen lukioystäväni on jo kirjoittanut ylioppilaaksi ja saattaa lähteä opiskelemaan muualle. En siis enää voi pyytää häntäkään hyppytunneille seurakseni juttelemaan ja nauramaan, tai syömään kanssani ruokalaan. Bestikseni myös saattaa mennä ammattikouluun. Jään siis lähes yksin! Voin nähdä ystäviäni vain viikonloppuisin, kun bestis ja toinen ystävä ovat opiskelemassa muualla! Ja mietin sitäkin, jos toisella ystävälläni ei riitä viikonloppuina aikaa minulle. Sanoin tästä hänelle muistaakseni juuri eilen... Ja lisäksi se kolmas ystävä lähtee sinne ulkomaille...
En tiedä mitä ajatella. Mietin myös sitä, josko saisin uusista ykkösistä kavereita. Mutta jos en onnistunut saamaan omanikäisistänikään ja onnistuin ulkopuolistuttamaan itseni jopa omasta luokastani (= kukaan ei puhu minulle vapaaehtoisesti, ryhmätyöt ovat huonoin asia oppitunneilla, minä aloitan aina keskustelun jos aloitan ja sekin kestää vain pari lausetta) niin pelkään etten tule nykyisten ykköstenkään kanssa toimeen...
Ystäväni ovat lähtövalmiina ja minä jään tänne yksin. Lukiossa on taas tylsää ja yksinäistä, toivon vain etten kokisi taas sitä samaa kuin parina ensimmäisenä opiskelukuukautenani. Itkin hyppytunneilla jos ajattelin liikaa ja kerran itkin jopa oppitunnilla niin että opettaja huomasi ja huolestui. Sanoin silloin hänelle, ettei minulla ole hätänä mikään.
En tiedä pystyttekö te lukijat (jos teitä on) ymmärtämään miltä tuntuu, kun omat ystävät lähtevät opiskelemaan muualle ja yhteinen aika vähenee huomattavasti ja voimme tavata vain viikonloppuisin jos silloinkaan. Varsinkin, kun olen tällainen seurallinen ihminen ja yksinäisyys ahdistaa minua. En tykkäisi olla yksin, jota saatan joutua nyt olemaan koko ensi vuoden lukuunottamatta niitä joitain viikonloppuja...
maanantai 8. kesäkuuta 2015
Unessa rauhan saa
Hei pitkästä aikaa!
Tosiaan on ollut hetken joko kiireistä tai sitten minulla on ollut ideoiden puute, mutta nyt vihdoin keksin aiheen josta tehdä, kiitos tietokoneeni tiedostojen selailun. Löysin nimittäin reilu viikko sitten kirjoittamani unipäiväkirjan, jossa oli 3 näkemääni enemmän tai vähemmän epätavallista unta. Olin ajatellut tekeväni postauksen niistä vasta kun niitä olisi 7, mutta päätin sittenkin laittaa ne jo nyt. Ja pienenä varoituksen sanana: omistan erittäin laajan, oudon ja suuren mielikuvituksen, jonka toimesta unenikin ovat välillä hieman... Outoja. :D Mutta nauttikaa tai olkaa nauttimatta.
23.5 - 24.5
Näin unta, että olin äitini ja bestikseni kanssa Unkarissa (jonne muuten minä ja bestikseni haluamme muuttaa aikuisina hetkeksi yhdessä asumaan) jossakin kaupassa. No, oli ilmeisesti kesä koska kaupan ovi oli auki ja sisälle tulvi lämmintä ilmaa. Minä sitten kuulin erään Henna-nimisen unkarilaisen laulajan (jota rakastan) laulua läheiseltä lavalta (lieneekö ollut joku lavaravintola tai vastaava). Innostuin tästä niin että lähdin bestiksen kanssa juoksemaan laulun suuntaan. Ja juuri, kun olimme ravintolan ovella menossa sisään, uni loppui.
1.6-2.6
Näin unta, että olin Lontoossa. Luultavasti syynä tälle oli se, että bestikseni on siellä näihin aikoihin ja ikävöin häntä. :D
2.6-3.6
Näin niin hullua unta, että nauran sille itsekin. Se oli kaikessa sekavuudessaan jotakin tätä luokkaa: Minä ja bestikseni olimme välillä ala-asteella, välillä yläasteella ja välillä lukiossa. Emme opiskelleet siellä (paitsi minä olin kai yhdellä tunnilla lukiossa xD) vaan oleskelimme vain. Kävimme välillä kaupassa, jossa eräs ystäväni oli töissä (hän ei ole oikeasti töissä kaupassa joten ihmettelin hetken että miten se tuonne kauppaan ilmestyi :D).
Unen pääasia kaikista pikkuyksityiskohdista huolimatta oli se, että joku oli murhannut oppilaan koulussa. Jokaisessa mainitsemassani (ala-aste, yläaste, lukio) koulussa oppilaat ja opettajat olivat hämillään ja poliisit kuulustelivat monia ihmisiä ja pyörivät kouluilla koko ajan, jonka takia tunnit oli keskeytetty sillä meidät oli kaikki käsketty ulos seuraamaan tilannetta. Kaikista hulluinta, johon uneni valitettavasti loppui, ja asiaankuulumattominta oli ehkä se että ala-asteella bestikseni opettaja käski hänet jonoon luokkalaistensa kanssa ettei heitä varmasti raiskattaisi. :D
En yhtään tiedä miksi näin noin sekavaa unta, sillä mitään unessa tapahtuneeseen liittyvää en eilen tehnyt/lukenut/kuullut. :D Ellei lasketa lukuun sitä että salkkareissa meinataan raiskata eräs henkilö ja päätösjaksossa tapahtuu murha, jota pohdiskelin eilen.
Tässä olivat minun enemmän tai vähemmän oudot muutamat uneni! Näkyillään toivottavasti pian taas uuden postauksen merkeissä! Ja muuten, jos ette vielä tiedä, omistan myös tarina/kirjoitusblogin. Pääsette kätevimmin sinne painamalla nimimerkistäni Emeraldista ja pääsette silloin blogger-profiiliini. Omissa blogeissa on sekä tämä Smaragdien säihke, että Ikuinen smaragdi-kirjoitusblogini! Sinne en ole pitkään aikaan päivitellyt, mutta tarkoitus olisi illan aikana sinne kirjoituksiani taas laittaa! (Ja mikäli on muistiini ja itseeni uskominen niin voin ihan hyvin myös onnistua vahingossa unohtamaan tänään sinne päivityksen, mutta lupaan päivitellä silti piakkoin...)
Tosiaan on ollut hetken joko kiireistä tai sitten minulla on ollut ideoiden puute, mutta nyt vihdoin keksin aiheen josta tehdä, kiitos tietokoneeni tiedostojen selailun. Löysin nimittäin reilu viikko sitten kirjoittamani unipäiväkirjan, jossa oli 3 näkemääni enemmän tai vähemmän epätavallista unta. Olin ajatellut tekeväni postauksen niistä vasta kun niitä olisi 7, mutta päätin sittenkin laittaa ne jo nyt. Ja pienenä varoituksen sanana: omistan erittäin laajan, oudon ja suuren mielikuvituksen, jonka toimesta unenikin ovat välillä hieman... Outoja. :D Mutta nauttikaa tai olkaa nauttimatta.
23.5 - 24.5
Näin unta, että olin äitini ja bestikseni kanssa Unkarissa (jonne muuten minä ja bestikseni haluamme muuttaa aikuisina hetkeksi yhdessä asumaan) jossakin kaupassa. No, oli ilmeisesti kesä koska kaupan ovi oli auki ja sisälle tulvi lämmintä ilmaa. Minä sitten kuulin erään Henna-nimisen unkarilaisen laulajan (jota rakastan) laulua läheiseltä lavalta (lieneekö ollut joku lavaravintola tai vastaava). Innostuin tästä niin että lähdin bestiksen kanssa juoksemaan laulun suuntaan. Ja juuri, kun olimme ravintolan ovella menossa sisään, uni loppui.
1.6-2.6
Näin unta, että olin Lontoossa. Luultavasti syynä tälle oli se, että bestikseni on siellä näihin aikoihin ja ikävöin häntä. :D
2.6-3.6
Näin niin hullua unta, että nauran sille itsekin. Se oli kaikessa sekavuudessaan jotakin tätä luokkaa: Minä ja bestikseni olimme välillä ala-asteella, välillä yläasteella ja välillä lukiossa. Emme opiskelleet siellä (paitsi minä olin kai yhdellä tunnilla lukiossa xD) vaan oleskelimme vain. Kävimme välillä kaupassa, jossa eräs ystäväni oli töissä (hän ei ole oikeasti töissä kaupassa joten ihmettelin hetken että miten se tuonne kauppaan ilmestyi :D).
Unen pääasia kaikista pikkuyksityiskohdista huolimatta oli se, että joku oli murhannut oppilaan koulussa. Jokaisessa mainitsemassani (ala-aste, yläaste, lukio) koulussa oppilaat ja opettajat olivat hämillään ja poliisit kuulustelivat monia ihmisiä ja pyörivät kouluilla koko ajan, jonka takia tunnit oli keskeytetty sillä meidät oli kaikki käsketty ulos seuraamaan tilannetta. Kaikista hulluinta, johon uneni valitettavasti loppui, ja asiaankuulumattominta oli ehkä se että ala-asteella bestikseni opettaja käski hänet jonoon luokkalaistensa kanssa ettei heitä varmasti raiskattaisi. :D
En yhtään tiedä miksi näin noin sekavaa unta, sillä mitään unessa tapahtuneeseen liittyvää en eilen tehnyt/lukenut/kuullut. :D Ellei lasketa lukuun sitä että salkkareissa meinataan raiskata eräs henkilö ja päätösjaksossa tapahtuu murha, jota pohdiskelin eilen.
Tässä olivat minun enemmän tai vähemmän oudot muutamat uneni! Näkyillään toivottavasti pian taas uuden postauksen merkeissä! Ja muuten, jos ette vielä tiedä, omistan myös tarina/kirjoitusblogin. Pääsette kätevimmin sinne painamalla nimimerkistäni Emeraldista ja pääsette silloin blogger-profiiliini. Omissa blogeissa on sekä tämä Smaragdien säihke, että Ikuinen smaragdi-kirjoitusblogini! Sinne en ole pitkään aikaan päivitellyt, mutta tarkoitus olisi illan aikana sinne kirjoituksiani taas laittaa! (Ja mikäli on muistiini ja itseeni uskominen niin voin ihan hyvin myös onnistua vahingossa unohtamaan tänään sinne päivityksen, mutta lupaan päivitellä silti piakkoin...)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
