Nyt siitä on vähän reilu viikko, kun mun ylioppilaskirjoitus-rumba loppui. Kirjotin englannin (kuuntelu oli 12.9 ja koe 21.9), terveystiedon (19.9) ja filosofian (30.9). Oli siinä aikamoinen lukeminen, ja sitten kun siihen vielä tuli samaan aikaan kurssin koeviikko niin oon kyllä niin onnellinen, että nyt tällä viikolla alkanut toinen jakso on paljon rennompi mitä ensimmäinen, joka kirjaimellisesti oli täynnä. Mulla ei ollu yhtään hypäreitä ja kaikki päivät oli täysiä, ja nyt on vaan kaks täyttä päivää viikossa. Lukioaika on hektistä :D
Kirjotukset meni omasta mielestä aika hyvin! Jännitin niitä aika paljon, ja mä en yleensä jännitä mitään. En edes lauluesityksiä, paitsi vasta tyyliin 10 min ennen esitystä! Nyt saatoin jännittää yo-kirjotuksia jo edellisellä viikolla, että "apua miten se koe mahtaa mennä, meneekö se hyvin ensinkään vai tuleeko sieltä ihan outoja kysymyksiä mihi en osaa vastata..."
Siis joo, mä katoin terveystiedon kokeessa ytl:n mallivastauksen. Jotkut sanoo, ettei se kannata, mutta mä en oo samaa mieltä. Siis toki jos ei halua katsoa niin ei siinä, mutta kun se on vain _malli_vastaus, niin en toisaalta ymmärrä miksi jotkut välttää niiden vastauksien katsomista. Ite aattelen aina sillä tavalla, että okei siinä mallivastauksessa voi olla paljon asioita joita mulla ei ollut. Mutta se ei pois laske sitä vaihtoehtoa, että mun omassa vastauksessa olis ollut jotain sellaista, mistä yhtälailla saisin pisteitä. En tiedä paljon sain terveystiedosta pisteitä mun oman opettajan laskemien pisteiden mukaan (koska se ei ees ilmottanu että niitä voi kysyä siltä... Jos meil ois yks toinen terveystiedon opettaja, joka opettaa yläasteelaisille sitä ja lukiolaisille pakolliset liikuntakurssit, niin se ois varmastikin ilmottanu niistä alustavista pisteistä. Mut tää asia on kokonaisen postauksen tarvitseva joten ehkä jätän tän vaan tähän.). Enkun opettaja ilmotti wilmassa pisteet halukkaille, ja mä kysyin. Oon tosi hyvä kielissä, mutta koulussa ne ei mee niin hyvin kuin vapaa-ajalla, koska koulun kursseissa opettajat on tarkkoja, ettei oo virheitä, kun taas vapaa-ajan kielissä se on vähän vapaampaa: jos sul on vähän virheitä, se ei haittaa, kunhan pääasia tulee ymmärretyks. Joten en ees oottanu että yo-koe menis mitenkään m-> arvosesti, mutta en kyl osannu oottaa et se niin alarajaan menis ku mitä se opettajan mielestä meni. Opettaja oli laskenu et sain pisteitä about 130-135. Tässä nyt sit kuumotellaan ytl:n virallisia vastauksia! Filosofiastakaan en tiedä ainakaan vielä alustavia pisteitä, mutta toisaalta filosofia meni musta parhaiten ja tykkäsin siitä kokeesta eniten, joten ehkä mä haluan odottaa ytl:n vastaukseen. En oo vielä kattonut mallivastausta, mutta ehkä mä viel jossain vaiheessa katson senkin.
Jos haluutte kommenteissa kysyä vaikka jotain liittyen kokeen tehtäviin tai muuta, niin kysykää. Vastaan sit siellä, koska nyt en keksi enää mitä kertoisin yo-kokeista, koska en enää muista niitä tehtäviä kunnolla (ja kun ne näkee netistä esimerkiks abitreenit-sivulta niin katsokaa sieltä xD). Oon kiitollinen että syksyn osalta ne on ohi, ja keväällä on sit vuorossa äikkä, ruotsi ja psykologia!
sunnuntai 9. lokakuuta 2016
torstai 1. syyskuuta 2016
Kuulin eilen uutisen
Luterilainen kirkko ei vihki homopareja.
Mun reaktio: "Ei vittu, ihan tyhmää!"
Multa evättiin mahollisuus mennä naimisiin kirkossa. Miks ihmeessä? Mitä järkeä tässä on? Mitä ne oikeen ajattelee? Joku Raamattu taas vai?
Siis joo, ymmärrän että se on _kirkko_, mutta silti. Eikö kirkko voisi olla nykypäiväisempi? Tuskin Jumala siitä rankaisisi, jos homopareja vihkittäis kirkossa avioliittoon. Kirkkohäät on kuitenkin tosi monelle sellanen hieno ja tärkeä asia, vaikkei uskovainen olisikaan, kuten mä en ole. Silti olisin halunnu hienot kirkkohäät ja oisin liittyny kirkkoon varmaan siks aikaa että pääsen naimisiin. Eikä kaikki ihmiset noudata jokaista Raamatun antamaa sääntöä, joten eikö sellaisille ihmisille annettaisi mahdollisuutta? Entä, jos kirkkoon kuuluu vaikka uskovaisia lesboja/homoja ja heidän mielestään se olisi hyvä ja sallittava asia, että homoparitkin pääsevät naimisiin kirkossa? Miksei voitaisi tehdä niin, että kuntakohtaisesti kirkon pappi saisi päättää, vihkiikö homopareja vai ei. Silloin ei tarvitsisi lukita vihkimismahdollisuutta sellaisilta kirkkojen papeilta, jotka vaikka hyväksyväisivätkin homoparien naimisiinmenon.
Sitten varmasti sanotaan, että "no onhan niillä maistraatti", kuten yksi tuntemani ihminen sanoi. No joo, toki on maistraatti, mutta onko se kaikkien mielestä silti yhtä hyvä vaihtoehto kuin kirkko? Entä jos heteroilta evättäisiin kirkkohäiden mahdollisuus? Menisivätkö hekin silti hyvillä mielin maistraatissa naimisiin? Epäilen, että ei. Uskoisin, että hekin olisivat pettyneitä siitä, etteivät saakaan niitä hienoja kirkkohäitä.
Ymmärrän, että joskus 1970-luvulla homoudesta vangittiin ja 1980-luvulla se luokiteltiin sairaudeksi. Ymmärrän, että Raamatussa sanotaan yhtä sun toista. Mutta eikö voitaisi silti olla nykypäiväisempiä? En halveksi uskontoja, tai tarkoita että ne pitäisi kokonaan latistaa, mutta eikö uskonnot voisi olla vähän joustavampia? Eikö kirkko voisi ajatella tätä asiaa eettiseltä kannalta? Onko se kovinkaan eettistä, että evätään homopareilta onnellisuus ja avioliitto vain siksi, että rakastaa samaa sukupuolta? Ihmisen pitäisi antaa rakastaa häntä ketä haluaa ja antaa mahdollisuus kirkkohäihin, jos he sellaisen haluavat.
Jos meen miehen kanssa naimisiin, se on okei. Jos menen naisen kanssa naimisiin kirkossa, se on huono asia. Miksi näin? Siksi, että naisen pitäisi rakastaa vain miestä. Okei, onhan se hyvä, että homojen annetaan sentään mennä naimisiin, mutta miksei kirkossa? En vain pysty käsittämään tätä. Toisaalta ymmärrän, mutta toisaalta en. Homous ja naimisiin haluaminen ei ole mikään keksitty juttu, eikä homojen kirkkohäiden salliminen olisi mikään hullu juttu tai sairas asia, vaan se olisi mielestäni oikein ja reilua kaikkia kohtaan. Jos jotkut uskovaiset eivät hyväksy sitä ja haluavat noudattaa jokaista Raamatin sääntöä ja pilkkua, niin se on ihan okei. Mutta se ei tarkoita, että kaikkien pitäisi olla samaa mieltä.
Yhteiskunnassa on selkeästi vielä paljon parannettavaa ja toivon, että tähänkin asiaan tulisi jonkinlainen ratkaisu. Siihen asti voin vain surkutella elämää ja yhteiskuntaa.
Muistakaa, että tarkoitukseni ei ole loukata ketään mielipiteelläni. Tää on vaan mun näkemys asiaan.
Kiitos ja kumarrus.
Mun reaktio: "Ei vittu, ihan tyhmää!"
Multa evättiin mahollisuus mennä naimisiin kirkossa. Miks ihmeessä? Mitä järkeä tässä on? Mitä ne oikeen ajattelee? Joku Raamattu taas vai?
Siis joo, ymmärrän että se on _kirkko_, mutta silti. Eikö kirkko voisi olla nykypäiväisempi? Tuskin Jumala siitä rankaisisi, jos homopareja vihkittäis kirkossa avioliittoon. Kirkkohäät on kuitenkin tosi monelle sellanen hieno ja tärkeä asia, vaikkei uskovainen olisikaan, kuten mä en ole. Silti olisin halunnu hienot kirkkohäät ja oisin liittyny kirkkoon varmaan siks aikaa että pääsen naimisiin. Eikä kaikki ihmiset noudata jokaista Raamatun antamaa sääntöä, joten eikö sellaisille ihmisille annettaisi mahdollisuutta? Entä, jos kirkkoon kuuluu vaikka uskovaisia lesboja/homoja ja heidän mielestään se olisi hyvä ja sallittava asia, että homoparitkin pääsevät naimisiin kirkossa? Miksei voitaisi tehdä niin, että kuntakohtaisesti kirkon pappi saisi päättää, vihkiikö homopareja vai ei. Silloin ei tarvitsisi lukita vihkimismahdollisuutta sellaisilta kirkkojen papeilta, jotka vaikka hyväksyväisivätkin homoparien naimisiinmenon.
Sitten varmasti sanotaan, että "no onhan niillä maistraatti", kuten yksi tuntemani ihminen sanoi. No joo, toki on maistraatti, mutta onko se kaikkien mielestä silti yhtä hyvä vaihtoehto kuin kirkko? Entä jos heteroilta evättäisiin kirkkohäiden mahdollisuus? Menisivätkö hekin silti hyvillä mielin maistraatissa naimisiin? Epäilen, että ei. Uskoisin, että hekin olisivat pettyneitä siitä, etteivät saakaan niitä hienoja kirkkohäitä.
Ymmärrän, että joskus 1970-luvulla homoudesta vangittiin ja 1980-luvulla se luokiteltiin sairaudeksi. Ymmärrän, että Raamatussa sanotaan yhtä sun toista. Mutta eikö voitaisi silti olla nykypäiväisempiä? En halveksi uskontoja, tai tarkoita että ne pitäisi kokonaan latistaa, mutta eikö uskonnot voisi olla vähän joustavampia? Eikö kirkko voisi ajatella tätä asiaa eettiseltä kannalta? Onko se kovinkaan eettistä, että evätään homopareilta onnellisuus ja avioliitto vain siksi, että rakastaa samaa sukupuolta? Ihmisen pitäisi antaa rakastaa häntä ketä haluaa ja antaa mahdollisuus kirkkohäihin, jos he sellaisen haluavat.
Jos meen miehen kanssa naimisiin, se on okei. Jos menen naisen kanssa naimisiin kirkossa, se on huono asia. Miksi näin? Siksi, että naisen pitäisi rakastaa vain miestä. Okei, onhan se hyvä, että homojen annetaan sentään mennä naimisiin, mutta miksei kirkossa? En vain pysty käsittämään tätä. Toisaalta ymmärrän, mutta toisaalta en. Homous ja naimisiin haluaminen ei ole mikään keksitty juttu, eikä homojen kirkkohäiden salliminen olisi mikään hullu juttu tai sairas asia, vaan se olisi mielestäni oikein ja reilua kaikkia kohtaan. Jos jotkut uskovaiset eivät hyväksy sitä ja haluavat noudattaa jokaista Raamatin sääntöä ja pilkkua, niin se on ihan okei. Mutta se ei tarkoita, että kaikkien pitäisi olla samaa mieltä.
Yhteiskunnassa on selkeästi vielä paljon parannettavaa ja toivon, että tähänkin asiaan tulisi jonkinlainen ratkaisu. Siihen asti voin vain surkutella elämää ja yhteiskuntaa.
Muistakaa, että tarkoitukseni ei ole loukata ketään mielipiteelläni. Tää on vaan mun näkemys asiaan.
Kiitos ja kumarrus.
sunnuntai 14. elokuuta 2016
Kiirehdi kiirehdi
Moi! Lupaamani kirjapostaukset kirjablogin puolella tulevat sitten, kun saan yhden kirjan luettua. Silloin mulla on niitä luettuja kirjoja 3, joista postaukset ajattelin pistää. Se siitä ilmoitusasioista, nyt itse aiheeseen.
Tää postaus on musta hyvä alottaa Haloo Helsinki!-yhtyeen Vihaan kyllästynyt-kappaleen sanoilla:
Pelkään, että ihmiset on laitettu liikkumaan
Kiirehdi kiirehdi, ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan.
Kiire. Se on sana, joka kuvastaa aika paljon nykypäivää ja ihmisen arkea. Mitä se kiire sitten lopulta on? Onko ihmisellä aina niin kiire, ettei ehdi tapaamaan? Niin kiire, ettei ehdi harrastamaan, niin kiire, ettei ehdi lukemaan edes päivän lehteä. Niin kiire paikasta toiseen, että ihan hengästyy. Niin kiire, ettei ehdi tehdä monta muutakaan asiaa. Vai onko se lopulta näin?
Voisiko sitten kuitenkin olla niin, että ihminen itse synnyttää kiireen sillä, että ottaa esimerkiksi itselleen hirveästi tekemistä, jotka vievät hänen vapaa-aikaansakin. Vai voisiko se kenties johtua siitä, että ihminen ei osaa aikatauluttaa tekemisiään, ja jonka takia asiat kasaantuvat ja yhtäkkiä kaikella onkin hälyttävä kiire? Toisaalta, voiko aikatauluttaminenkin olla huono asia, jos se rajoittaa vapaa-aikaa liikaa? Näitä kysymyksiä on ehkä hyvä miettiä, ja itse aion pohtia näitä.
Tiedän, että opiskelijalla ja työssäkäyvällä ihmisellä voi helposti tulla juurikin se kiire. Mutta miettikää lapsia tai vanhuksia. Heillä ei ole kiire mihinkään, vaan he tekevät asioita silloin kun heitä huvittaa. Joten ehkä se aikataulu on sittenkin se paha asia? Asiat on toki hyvä järjestellä niin, että tietää millon tekee mitäkin, ettei käy niin että asiat kasaantuu ja tulee kiire sen takia.
Mutta entä entisaikoina? Osattiinko esimerkiksi 1900-luvun alussa kiirehtiä? Vai onko kiire sittenkin nykypäivän muotitrendi.
Ihmisten pitäisi osata ottaa aikaa myös itselleen. Ihmisten pitäisi osata rauhoittua hetkeksi vaikka kävelemään luontoon, hengittää syvään ja kuunnella luonnon rauhallisuutta. Ei luonto kiirehdi: se kulkee omaa aikaansa ja elämäänsä, eikä eläimillä ole kiire mihinkään. Eikös ihmisenkin pitäisi osata toimia myös niin? Kiire voi lisätä stressiä, ja kun ihmisellä on stressiä, elämästä tuleekin vähän hankalampaa. Rupeaa ärsyttämään ja ihminen huolestuu, ehtiikö tehdä ajoissa kaikkea tai onnistuuko kaikki. Liika stressi ei ole myöskään hyvää terveydelle. Ihmisiltä tuppaa nykyään puuttumaan sellainen rauhallisuus, eikä aina muisteta ottaa rauhallisesti ja sitä omaakin aikaa, vaan aina ollaan menossa johonkin tai tekemässä jotakin.
Ja entäs sitten ihmissuhteet? Sanotaan, että aikataulu on niin täynnä, ettei millään ehdi tulla kylään tai tavata edes jossain kahvilla tai muuta sellaista. Onko se lopulta noin? Entäs ne viikonloput sellaisilla ihmisillä, ketkä on töissä arkipäivisin ja myös opiskelijoilla? Olisikohan se kuitenkin siitä kiinni, ettei osata tehdä aikatauluun tilaa ystäville. Se kiire ei ulotu joka päivään eikä ole 24/7, tai ei ainakaan pitäisi olla. Sen lisäksi, että osaa ottaa aikaa myös itselle, pitää muistaa myös niitä ystäviä. Joskus on ihan hyvä vaikka peruuttaa se itsekseen suunniteltu Helsingin-reissu tai mikä parasta, ottaa se kaveri mukaan!
Okei, itekin tiedän mitä kiire on, ku oon lukiossa opiskelemassa, ja nyt pitäs lukea kirjotuksiin ja kaikkea. Mutta supersosiaalisuuteni ansiosta mä osaan myös todellakin ottaa aikaa ystäville ja niiden kanssahan mä tahtoisin olla vaikka koko ajan! Koulupäivät on pitkiä, mutta mä en oo täks vuodeks esimerkiks ottanu ku yhen harrastuksen, laulamisen (ja ehkä kans kesäteatterin tosin, mut se on epävarmaa), joten iltapäivät pitäis olla vapaita ku tuun kotiin. Koska jos mulla ois monta harrastusta, tulis se liian kiire, ja mä haluan välttää (ehkä vähä liiankin) kiirettä. Mä en tykkää kiireestä. Lopulta kuitenkin esim toisten ihmisten tapaamisessa se kiire voi vaikuttaa tekosyyltä, ku on kuitenki viikonloputkin keksitty, ja tuskin kukaan ihminen lukee koko viikonloppua esimerkiks kirjotuksiin tai muuta. Kiire tulee ehkä siitä, että ei osata ottaa juurikaan sitä omaa rauhaa. Ja mä osaan ottaa! Pitkän koulupäivän jälkeen en muuta haluiskaan kun rauhottua itekseni tai tehä kaverin kanssa jotain kivaa. En mä ole sellainen ihminen, jolla pitäis olla koko ajan kauheasti tekemistä ja menemistä. Se tuo liikaa rajoitteita aikatauluun ja tuo just sitä kiireen fiilistä ja ehkä sitä stressiäkin.
Mun mielestä ihmisten pitäis osata aikatauluttaa asioita, mutta samalla myös ottaa myös sitä omaa aikaa ja aikaa ystäville. Ihmisten pitäis muistaa hengähtää ja rauhoittua. Eikä aikatauluttaa elämää liikaa, koska se tuo liikaa rajotteita. Ja kiirettä ei saa sanoa syyksi koko ajan, koska se ei sitten lopulta tarkkaan mietittynä aina ole se syy vaan se, ettei osata etsiä sieltä kalenterista vapaa-aikaa. Kiirettä ei kannata laittaa tekosyyksi, kun lopulta se syy on yleensä vaan itessä.
Tää postaus on musta hyvä alottaa Haloo Helsinki!-yhtyeen Vihaan kyllästynyt-kappaleen sanoilla:
Pelkään, että ihmiset on laitettu liikkumaan
Kiirehdi kiirehdi, ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan.
Kiire. Se on sana, joka kuvastaa aika paljon nykypäivää ja ihmisen arkea. Mitä se kiire sitten lopulta on? Onko ihmisellä aina niin kiire, ettei ehdi tapaamaan? Niin kiire, ettei ehdi harrastamaan, niin kiire, ettei ehdi lukemaan edes päivän lehteä. Niin kiire paikasta toiseen, että ihan hengästyy. Niin kiire, ettei ehdi tehdä monta muutakaan asiaa. Vai onko se lopulta näin?
Voisiko sitten kuitenkin olla niin, että ihminen itse synnyttää kiireen sillä, että ottaa esimerkiksi itselleen hirveästi tekemistä, jotka vievät hänen vapaa-aikaansakin. Vai voisiko se kenties johtua siitä, että ihminen ei osaa aikatauluttaa tekemisiään, ja jonka takia asiat kasaantuvat ja yhtäkkiä kaikella onkin hälyttävä kiire? Toisaalta, voiko aikatauluttaminenkin olla huono asia, jos se rajoittaa vapaa-aikaa liikaa? Näitä kysymyksiä on ehkä hyvä miettiä, ja itse aion pohtia näitä.
Tiedän, että opiskelijalla ja työssäkäyvällä ihmisellä voi helposti tulla juurikin se kiire. Mutta miettikää lapsia tai vanhuksia. Heillä ei ole kiire mihinkään, vaan he tekevät asioita silloin kun heitä huvittaa. Joten ehkä se aikataulu on sittenkin se paha asia? Asiat on toki hyvä järjestellä niin, että tietää millon tekee mitäkin, ettei käy niin että asiat kasaantuu ja tulee kiire sen takia.
Mutta entä entisaikoina? Osattiinko esimerkiksi 1900-luvun alussa kiirehtiä? Vai onko kiire sittenkin nykypäivän muotitrendi.
Ihmisten pitäisi osata ottaa aikaa myös itselleen. Ihmisten pitäisi osata rauhoittua hetkeksi vaikka kävelemään luontoon, hengittää syvään ja kuunnella luonnon rauhallisuutta. Ei luonto kiirehdi: se kulkee omaa aikaansa ja elämäänsä, eikä eläimillä ole kiire mihinkään. Eikös ihmisenkin pitäisi osata toimia myös niin? Kiire voi lisätä stressiä, ja kun ihmisellä on stressiä, elämästä tuleekin vähän hankalampaa. Rupeaa ärsyttämään ja ihminen huolestuu, ehtiikö tehdä ajoissa kaikkea tai onnistuuko kaikki. Liika stressi ei ole myöskään hyvää terveydelle. Ihmisiltä tuppaa nykyään puuttumaan sellainen rauhallisuus, eikä aina muisteta ottaa rauhallisesti ja sitä omaakin aikaa, vaan aina ollaan menossa johonkin tai tekemässä jotakin.
Ja entäs sitten ihmissuhteet? Sanotaan, että aikataulu on niin täynnä, ettei millään ehdi tulla kylään tai tavata edes jossain kahvilla tai muuta sellaista. Onko se lopulta noin? Entäs ne viikonloput sellaisilla ihmisillä, ketkä on töissä arkipäivisin ja myös opiskelijoilla? Olisikohan se kuitenkin siitä kiinni, ettei osata tehdä aikatauluun tilaa ystäville. Se kiire ei ulotu joka päivään eikä ole 24/7, tai ei ainakaan pitäisi olla. Sen lisäksi, että osaa ottaa aikaa myös itselle, pitää muistaa myös niitä ystäviä. Joskus on ihan hyvä vaikka peruuttaa se itsekseen suunniteltu Helsingin-reissu tai mikä parasta, ottaa se kaveri mukaan!
Okei, itekin tiedän mitä kiire on, ku oon lukiossa opiskelemassa, ja nyt pitäs lukea kirjotuksiin ja kaikkea. Mutta supersosiaalisuuteni ansiosta mä osaan myös todellakin ottaa aikaa ystäville ja niiden kanssahan mä tahtoisin olla vaikka koko ajan! Koulupäivät on pitkiä, mutta mä en oo täks vuodeks esimerkiks ottanu ku yhen harrastuksen, laulamisen (ja ehkä kans kesäteatterin tosin, mut se on epävarmaa), joten iltapäivät pitäis olla vapaita ku tuun kotiin. Koska jos mulla ois monta harrastusta, tulis se liian kiire, ja mä haluan välttää (ehkä vähä liiankin) kiirettä. Mä en tykkää kiireestä. Lopulta kuitenkin esim toisten ihmisten tapaamisessa se kiire voi vaikuttaa tekosyyltä, ku on kuitenki viikonloputkin keksitty, ja tuskin kukaan ihminen lukee koko viikonloppua esimerkiks kirjotuksiin tai muuta. Kiire tulee ehkä siitä, että ei osata ottaa juurikaan sitä omaa rauhaa. Ja mä osaan ottaa! Pitkän koulupäivän jälkeen en muuta haluiskaan kun rauhottua itekseni tai tehä kaverin kanssa jotain kivaa. En mä ole sellainen ihminen, jolla pitäis olla koko ajan kauheasti tekemistä ja menemistä. Se tuo liikaa rajoitteita aikatauluun ja tuo just sitä kiireen fiilistä ja ehkä sitä stressiäkin.
Mun mielestä ihmisten pitäis osata aikatauluttaa asioita, mutta samalla myös ottaa myös sitä omaa aikaa ja aikaa ystäville. Ihmisten pitäis muistaa hengähtää ja rauhoittua. Eikä aikatauluttaa elämää liikaa, koska se tuo liikaa rajotteita. Ja kiirettä ei saa sanoa syyksi koko ajan, koska se ei sitten lopulta tarkkaan mietittynä aina ole se syy vaan se, ettei osata etsiä sieltä kalenterista vapaa-aikaa. Kiirettä ei kannata laittaa tekosyyksi, kun lopulta se syy on yleensä vaan itessä.
maanantai 25. heinäkuuta 2016
Minä rakastan tätä elämää, elämää kaikkineen
Otsikko ei tällä kertaa liity postauksen aiheeseen, vaan on pätkä tällä hetkellä kuuntelemastani biisistä (Johanna Kurkela - Minä rakastan elämää). Siitä on pitkä aika, kun olen jotain kirjoittanut (taas). Nyt en tullut kirjoittamaan pitkää postausta vain tulin kertomaan, että olen hengissä. Kesä on mennyt hurjalla vauhdilla, enkä ole edes matkustanut paljoa! Tuntuu siltä, että viime kesänä olin lähes koko ajan menossa. No, onhan se kiva välillä käpertyä omaan tuoliin/sänkyyn vain olemaan, kuuntelemaan musiikkia, juttelemaan ihmisille ja... Lukemaan kirjoja! Mikä onkin tämä ilmoitusluontoisen postaukseni tarkoitus: olen tehnyt kirjablogin! Tarinablogini Ikuinen smaragdi valitettavasti joutui roskakoriin, kun en sitä lopulta jaksanut päivitellä. Mutta koska luen kirjoja hyvin paljon ja olen innostunut lähiaikoina kirjablogeista, niin päätin itsekin liittyä kirjablogien yhteisöön! Blogini, Enkelin kirjamaailma, löydätte kun painatte profiiliani, siellä se on :) Kirjapostauksia tulee jo heti huomenissa!
Kaunista loppukesää kaikille ja nähdään taas uusien postausten ja kirjablogin parissa!
Kaunista loppukesää kaikille ja nähdään taas uusien postausten ja kirjablogin parissa!
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Nimet listalla
Bonjour kaikille! (Bonjour on siis päivää ranskaksi). En oo kuollu, mutta kiirettä on ollu ja en oo taaskaan keksinyt oikein postattavaa. Ja huomasin tässä just, et mun ei kannata luvata et laitan kuvia myöhemmin, koska sit niitä ei kuitenkaan tuu ku en muista tai sit en kuitenkaan saa niitä käsiini. Mut jos haluatte nähä kuvia meidän vanhojen tansseista, niin facebookista Mäntyharjun Valokuvaamon sivulta pitäs löytyä.
Ihanaa nähdä, että pitkän tauon jälkeen mun lukijat ei oo siltikään hävinneet (okei ei ne oo kyl lisääntynykään vielä, mut hitaasti hyvää tulee). Blogin sivujen näyttökertoja on kohta jo 3000! Vähän siistiä! Oon miettinyt tässä, josko alkaisin videobloggaamaan jossain vaiheessa, mutta se on vasta ajatuksen tasolla.
Ja aihe, josta haluan nyt kirjottaa ja josta otsikkokin tulee (kaikki kunnioitus Tuulin Nimet listalla-kappaleen nimelle siis) on ihmisen nimi. Meille jokaselle on annettu (kasteessa tai ei) joku etunimi, jolla meitä kutsutaan. Joku saattaa olla esimerkiks Helmi Marleena, mutta häntä kutsutaan Marleenaksi. Niinkin voi tehdä. Jollakulla voi olla kaksoisnimi esimerkiksi Julia-Johanna, mutta häntä kutsutaan vaan toisella noista.
Mun etunimihän on siis Annika, ja toista nimeäni en tahdo kertoa. Jokatapauksessa mun etunimi on se, jolla mua kutsutaan.
Mitä mieltä te ootte omasta/omista nimistänne? Tykkäättekö siitä, vai ettekö pidä siitä? Ootteko aatellu vaihtaa nimeänne/ootteko vaihtaneet? Mitä mieltä ootte ylipäätään nimen vaihtamisesta? Mä itse henkilökohtaisesti en tykkää alkuunkaan mun toisesta nimestä. Se on liian raamatullinen (ja mä en siis usko kristinuskon juttuihin vaik mut on siihen uskontoon kastettu) ja vanhanaikainen, sekä liian yleinen. Mun etunimi taas... En tiedä, miksen pidä siitä. Kyl se menettelee, mutta jotenkin kaipaisin muutosta. Ja tää ei ole mitään hetken mielijohteesta tullutta mietintää, vaan mä olen oikeasti pohtinut tätä nimen vaihtamista jo monta vuotta. Siitä voi jo päätellä, että muutosta haluan. Annika on ihan kelpo nimi, mutta musta tuntuu, ettei se enää sovi mulle. Tahdon jonkun uuden, enemmän mulle sopivamman ja enemmän mua itseä miellyttävämmän nimen. Toki ne, jotka on mua tottunu Annikaksi kutsumaan, saa edelleen mua Annikaksi kutsua sen jälkeenkin kun olen joskus nimeni virallisesti vaihtanut. Mä aion kuitenkin jättää Annikan toiseksi nimeksi juurikin sitä varten, että jotkut voi kutsua mua sillä nimellä, eikä se kokonaan ole virallisista papereista hävinnyt. Mutta viralliseksi kutsumanimekseni haluan aivan toisen nimen. Sen lyhenteet on L-L, mutta enempää en tahdo kertoa, kun sen virallistaminen ei ole tapahtumassa lähipäivinä. Kauan oon miettinyt myös eri nimivaihtoehtoja, mutta tää kyseinen L-L on ollut pisimpään musta hyvä vaihtoehto.
Juups, ja koska esitin niin kätevästi kysymykset jo keskellä tekstiä, niin totean vain tässä että heippa pitkästä aikaa ja nähään taas uuden postauksen kanssa jossain vaiheessa!
Ihanaa nähdä, että pitkän tauon jälkeen mun lukijat ei oo siltikään hävinneet (okei ei ne oo kyl lisääntynykään vielä, mut hitaasti hyvää tulee). Blogin sivujen näyttökertoja on kohta jo 3000! Vähän siistiä! Oon miettinyt tässä, josko alkaisin videobloggaamaan jossain vaiheessa, mutta se on vasta ajatuksen tasolla.
Ja aihe, josta haluan nyt kirjottaa ja josta otsikkokin tulee (kaikki kunnioitus Tuulin Nimet listalla-kappaleen nimelle siis) on ihmisen nimi. Meille jokaselle on annettu (kasteessa tai ei) joku etunimi, jolla meitä kutsutaan. Joku saattaa olla esimerkiks Helmi Marleena, mutta häntä kutsutaan Marleenaksi. Niinkin voi tehdä. Jollakulla voi olla kaksoisnimi esimerkiksi Julia-Johanna, mutta häntä kutsutaan vaan toisella noista.
Mun etunimihän on siis Annika, ja toista nimeäni en tahdo kertoa. Jokatapauksessa mun etunimi on se, jolla mua kutsutaan.
Mitä mieltä te ootte omasta/omista nimistänne? Tykkäättekö siitä, vai ettekö pidä siitä? Ootteko aatellu vaihtaa nimeänne/ootteko vaihtaneet? Mitä mieltä ootte ylipäätään nimen vaihtamisesta? Mä itse henkilökohtaisesti en tykkää alkuunkaan mun toisesta nimestä. Se on liian raamatullinen (ja mä en siis usko kristinuskon juttuihin vaik mut on siihen uskontoon kastettu) ja vanhanaikainen, sekä liian yleinen. Mun etunimi taas... En tiedä, miksen pidä siitä. Kyl se menettelee, mutta jotenkin kaipaisin muutosta. Ja tää ei ole mitään hetken mielijohteesta tullutta mietintää, vaan mä olen oikeasti pohtinut tätä nimen vaihtamista jo monta vuotta. Siitä voi jo päätellä, että muutosta haluan. Annika on ihan kelpo nimi, mutta musta tuntuu, ettei se enää sovi mulle. Tahdon jonkun uuden, enemmän mulle sopivamman ja enemmän mua itseä miellyttävämmän nimen. Toki ne, jotka on mua tottunu Annikaksi kutsumaan, saa edelleen mua Annikaksi kutsua sen jälkeenkin kun olen joskus nimeni virallisesti vaihtanut. Mä aion kuitenkin jättää Annikan toiseksi nimeksi juurikin sitä varten, että jotkut voi kutsua mua sillä nimellä, eikä se kokonaan ole virallisista papereista hävinnyt. Mutta viralliseksi kutsumanimekseni haluan aivan toisen nimen. Sen lyhenteet on L-L, mutta enempää en tahdo kertoa, kun sen virallistaminen ei ole tapahtumassa lähipäivinä. Kauan oon miettinyt myös eri nimivaihtoehtoja, mutta tää kyseinen L-L on ollut pisimpään musta hyvä vaihtoehto.
Juups, ja koska esitin niin kätevästi kysymykset jo keskellä tekstiä, niin totean vain tässä että heippa pitkästä aikaa ja nähään taas uuden postauksen kanssa jossain vaiheessa!
maanantai 1. helmikuuta 2016
Itkuja varten on ihmisen silmät
Heipävaan hei! Hengissä ollaan, mutta viime blogitekstistä on (taas) vierähtänyt aikaa. Ehkä mun ei kannattaisi luvata kirjottaa lähiaikoina postausta, koska sit sitä ei kuitenkaan tule. Toivottavasti ootte silti jaksaneet oottaa ettekä oo huolestuneet!
Tällä kertaa aion ottaa puheeksi itkemisen. Se on herkkä asia ja yhdistetään suruun ja ikävään, mutta myös kipuun. Kuinka usein te itkette? Uskallatteko itkeä vai piilotteletteko tunteitanne?
Jospa aloitetaan siitä, että mun mielestä itkua ei tarvitse eikä kannatakaan pidätellä tai salata. Itkeminen on luonnollinen ja normaali asia ja se kertoo ihmisestä vain sen, että se uskaltaa tuntea ja omistaa itkemisen taidon. Onhan se varmaan joidenkin mielestä noloa itkeä vaikka koulussa, mutta väitättekö ettei kukaan ikinä itkisi? Jos jotkut katsoo koulussa vaikkapa kummallisesti jos sinä itket, niin siitä ei tarvitse välittää. Sinä saat itkeä jos haluat, eikä se tarkoita että olisit heikko. Itku ei ole heikkojen ihmisten hommaa. Se on sellaisten ihmisten hommaa, jotka uskaltaa näyttää tunteita ja tuntea muutakin kuin iloa ja vihaa. Uskalla siis itkeä pelkäämättä! Itkun pidättäminen sitäpaitsi voi myös pahentaa sitä - tiedän kokemuksesta! Itku tulee myöhemmin kahta kauheammin jos sitä ei anna tulla aikanaan.
Miksi otan puheeksi itkemisen? Koska itse olen tosi itkuherkkä. Ala-asteella se alkoi: ennen en ollut lainkaan itkuherkkä ja itkin harvoin. Mutta kun ala-asteella tuli koulussa mukaan koulukiusaaminen ja yläasteella se vain pahentui, itkin yhä useammin joko koulun vessassa salaa tai sitten kotona omassa huoneessani. Jos ala-asteella en itkenyt lähes ollenkaan, niin nykyään itken sitten kolmea (kyllä, en kahta vain kolmea) kauheammin. Itken jopa siitä syystä, että kuuntelen jotain surullista musiikkia, koska se surullisuus siinä musiikissa saa minut niin vahvasti eläytymään, kun mieleen tulvii ne kaikki pahat ajatukset, pahat teot ja asiat mitä mulle on tehty, pahat sanat joita mulle on sanottu, ahdistus...
Surullisen musiikin lisäksi itken tietysti myös silloin, jos joku läheinen kuolee. Viimeksi kissamme heinäkuussa. Itken myös jos olen vaikka vihainen vanhemmilleni (meillä ei ole tietenkään mitään perheriitoja, ihan tavallisia kinasteluja ja erimielisyyksiä vain) vaikka tiedän, ettei tarvitsisi itkeä. Mutta en voi vain tunteilleni mitään. Kaipa se kinastelu/erimielisyystilanne tuo mulle samanlaisen olon kuin silloin, kun jouduin koulussa ahdistetuksi tai kiusatuksi.
Olen myös tosi herkkä itkemään silloin, jos en tule näkemään jotakuta ihmistä pitkään aikaan tai en tiedä, näenkö ollenkaan. Yläasteella kun ehdin kiintyä muutamaan liikunnanopettajaan (koska ne vaihtuivat harvinaisen usein silloin) niin itkuhan siinä aina tuli, kun yksi lähti pois enkä tiennyt, milloin näkisin häntä seuraavan kerran.
Olen myös itkenyt kesken koulupäivän lukiossa. Olen jopa kesken tunnin, koska rupesi ahdistamaan kun olin ollut siihen aikoihin niin yksinäinen. Yksinäisyys ahdistaa minua, ja saa näköjään myös itkun aikaan välillä. Ja koska en uskaltanut opettajalle kertoa mikä tuli, sanoin vain että kaikki on ihan hyvin ja minua vain vähän ahdisti. Hyppytunneilla kerran itkin, mutta avustajani ei tehnyt mitään kysyäkseen mikä on. Ei sillä, nyt minulla on uusi ja parempi avustaja, joten jätetään tuo edellinen omaan arvoonsa.
Itken siis melko usein. Tai no miten sen nyt ottaa, monesta syystä ainakin. Mutta ennen kaikkea uskallan itkeä julkisestikin enkä peittele sitä. Onhan itkeminen osa ihmistä ja ihmisen persoonaa, joten en näe syytä miksi sitä pitäisi hävetä tai peitellä.
Uskaltakaa tekin itkeä, sillä siinä ei ole mitään hävettävää - päinvastoin, olkaa ylpeitä siitä että osaatte itkeä ja tuntea!
Tällä kertaa aion ottaa puheeksi itkemisen. Se on herkkä asia ja yhdistetään suruun ja ikävään, mutta myös kipuun. Kuinka usein te itkette? Uskallatteko itkeä vai piilotteletteko tunteitanne?
Jospa aloitetaan siitä, että mun mielestä itkua ei tarvitse eikä kannatakaan pidätellä tai salata. Itkeminen on luonnollinen ja normaali asia ja se kertoo ihmisestä vain sen, että se uskaltaa tuntea ja omistaa itkemisen taidon. Onhan se varmaan joidenkin mielestä noloa itkeä vaikka koulussa, mutta väitättekö ettei kukaan ikinä itkisi? Jos jotkut katsoo koulussa vaikkapa kummallisesti jos sinä itket, niin siitä ei tarvitse välittää. Sinä saat itkeä jos haluat, eikä se tarkoita että olisit heikko. Itku ei ole heikkojen ihmisten hommaa. Se on sellaisten ihmisten hommaa, jotka uskaltaa näyttää tunteita ja tuntea muutakin kuin iloa ja vihaa. Uskalla siis itkeä pelkäämättä! Itkun pidättäminen sitäpaitsi voi myös pahentaa sitä - tiedän kokemuksesta! Itku tulee myöhemmin kahta kauheammin jos sitä ei anna tulla aikanaan.
Miksi otan puheeksi itkemisen? Koska itse olen tosi itkuherkkä. Ala-asteella se alkoi: ennen en ollut lainkaan itkuherkkä ja itkin harvoin. Mutta kun ala-asteella tuli koulussa mukaan koulukiusaaminen ja yläasteella se vain pahentui, itkin yhä useammin joko koulun vessassa salaa tai sitten kotona omassa huoneessani. Jos ala-asteella en itkenyt lähes ollenkaan, niin nykyään itken sitten kolmea (kyllä, en kahta vain kolmea) kauheammin. Itken jopa siitä syystä, että kuuntelen jotain surullista musiikkia, koska se surullisuus siinä musiikissa saa minut niin vahvasti eläytymään, kun mieleen tulvii ne kaikki pahat ajatukset, pahat teot ja asiat mitä mulle on tehty, pahat sanat joita mulle on sanottu, ahdistus...
Surullisen musiikin lisäksi itken tietysti myös silloin, jos joku läheinen kuolee. Viimeksi kissamme heinäkuussa. Itken myös jos olen vaikka vihainen vanhemmilleni (meillä ei ole tietenkään mitään perheriitoja, ihan tavallisia kinasteluja ja erimielisyyksiä vain) vaikka tiedän, ettei tarvitsisi itkeä. Mutta en voi vain tunteilleni mitään. Kaipa se kinastelu/erimielisyystilanne tuo mulle samanlaisen olon kuin silloin, kun jouduin koulussa ahdistetuksi tai kiusatuksi.
Olen myös tosi herkkä itkemään silloin, jos en tule näkemään jotakuta ihmistä pitkään aikaan tai en tiedä, näenkö ollenkaan. Yläasteella kun ehdin kiintyä muutamaan liikunnanopettajaan (koska ne vaihtuivat harvinaisen usein silloin) niin itkuhan siinä aina tuli, kun yksi lähti pois enkä tiennyt, milloin näkisin häntä seuraavan kerran.
Olen myös itkenyt kesken koulupäivän lukiossa. Olen jopa kesken tunnin, koska rupesi ahdistamaan kun olin ollut siihen aikoihin niin yksinäinen. Yksinäisyys ahdistaa minua, ja saa näköjään myös itkun aikaan välillä. Ja koska en uskaltanut opettajalle kertoa mikä tuli, sanoin vain että kaikki on ihan hyvin ja minua vain vähän ahdisti. Hyppytunneilla kerran itkin, mutta avustajani ei tehnyt mitään kysyäkseen mikä on. Ei sillä, nyt minulla on uusi ja parempi avustaja, joten jätetään tuo edellinen omaan arvoonsa.
Itken siis melko usein. Tai no miten sen nyt ottaa, monesta syystä ainakin. Mutta ennen kaikkea uskallan itkeä julkisestikin enkä peittele sitä. Onhan itkeminen osa ihmistä ja ihmisen persoonaa, joten en näe syytä miksi sitä pitäisi hävetä tai peitellä.
Uskaltakaa tekin itkeä, sillä siinä ei ole mitään hävettävää - päinvastoin, olkaa ylpeitä siitä että osaatte itkeä ja tuntea!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
