Taidetta ja luontoa

Hei!
Sitä lupaamaani euroviisupostausta ei ole vielä tullutkaan, mutta lupaan myöhemmin laittaa sen. Nyt kuitenkin oli tänään niin kuvauksellinen päivä, että päätin tämän postauksen tehdä.
Kävimme aamulla kirkossa (josta minulla ei tietenkään mitään kuvattavaa ole xD) jonka jälkeen lukiolaiset (ja bestikseni kun sai luvan :D) menimme Taidekeskus Salmelaan. Siellä oli erilaisia taideteoksia ja nyt laitankin sieltä otettuja kuvia.

 

Salmelassa käynnin aikana oli myös vähän vapaa-aikaa ja läheisellä järvellä oli pakko käydä. Menimme bestiksen kanssa laiturille ja tuli otettua maisemakuvia, sillä rakastan järvikuvia.. Joten saatte nyt nauttia niistä! :)

 

Eivätkös olleetkin kivoja kuvia? :) Mikä noista taidekuvista oli teistä mieluisin? Itse pidin noista kissoista/leopardeista sekä kentaureista. :)

Huomenna on lukiolaisten kevätjuhla sekä ylioppilaiden lakitustilaisuus. Iik, esiinnyn siellä! Toivotaan, että esitys menisi hyvin. Sen jälkeen olisikin tiedossa kahdet ylioppilasjuhlat!

Hyvää kevättä ja koulun päättymistä kaikille! :)

Tänään on se päivä

Euroviisut. Enää noin puoli tuntia, niin alkaa se mitä ehkä eniten vuodessa odotan! Okei, no jos ei joulua lasketa, niin sitten. :D
Olen katsonut euroviisuja oikeasti todella monta vuotta jo, en edes muista enää monena vuotena niitä on tullut katsottua. Joskus ala-asteella katsoin niitä vain epäaktiivisesti, koska väsähdin kesken ohjelman ja käskin isää kertomaan aamulla voittajan. Mutta muistaakseni jo kuudennesta luokasta lähtien olen aina katsonut euroviisut kokonaan, vaikka on kyllä "hieman" väsyttänyt! Ja tänään olisi taas se ihana päivä!
Suomi ei ole finaalissa mukana. Monia se ehkä ihmetyttää, minuakin. Suomen euroviisubiisi ei kieltämättä ollut niin hyvä mitä se olisi voinut olla, mutta olisi Pertti Kurikan Nimipäivät silti voinut olla euroviisuissa. Oltaisiin ainakin näytetty taas maailmalle millaista on tasa-arvo ja että kehitysvammaisetkin ovat ihmisiä, eivätkä vain "vammaisia olentoja". Itse näkövammaisena pidän suuresti kehitysvammaisten ja muiden vammaisten puolia, vaikkei tietenkään pitäisi jakautua eri "puoliin", mutta oma kantani on se, että kehitysvammaiset -ja muutkin vammaiset- ovat ihmisiä siinä missä muutkin, mutta heille on vain tullut vamma/sairaus, joille he eivät voi mitään. On jotenkin säälittävää, kuinka olen netistä lukenut siitä, kun joidenkin ihmisten mielestä kyseinen kappale olisi ollut parempi, jos sen olisi esittänyt joku muu kuin kehitysvammaisten ryhmä. Ihmiset, herätkää. Jos saisitte vaikka itse kehitysvammaisen lapsen, alkaisitteko vihata sitä lasta? Ei, vaan vasta sitten tajuatte kuinka tärkeää on rakastaa jokaista ihmistä vaikka he olisivatkin erilaisia. Nyt kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä.
Hah, euroviisupostauksestani tulikin hieman mielipidepostaus. No, itselläni ei ole mitään varsinaista euroviisusuosikkia, sillä semifinaaleita en ole jaksanut katsoa ja esikatselumaraton (kyllä, sellainenkin ohjelma tulee aina ennen euroviisuja) jäi myös erehdyksessä näkemättä. Olen siis kuullut vain Ruotsin euroviisuedustajan (joka on hyvä) ystäväni toimesta... :D
Toivon vain, että tänä vuonna euroviisujen pisteidenjaossa ei olisi niin paljon puolueellisuutta. Monena vuotena olen joutunut huomaamaan, että naapurimaat -tai maat jotka ovat muuten toistensa kanssa hyvissä väleissä- antavat toisilleen jostain kumman syystä -epäreilusta syystä- useimmiten juurikin niitä 8, 10 tai 12-pisteitä ihan vain siitä syystä, että ovat naapuri/yhteistyömaita. Kyseessä pitäisi olla musiikkikilpailu ja pisteet pitäisi antaa kappaleiden perusteella. Euroviisut ei ole maiden välinen annetaan pisteitä kaverille-kilpailu.
Voisin tehdä seuraavan kerran postauksena tiivistelmän euroviisufinaalissa olleista biiseistä ja mitä mieltä itse olin niistä. En aio tehdä sitä samalla ohjelmaa katsoessa, koska myöhemmin yöllä väsähdän jo kuitenkin sen verran, etten jaksa konetta näpytellä ja keskittyä samanaikaisesti ohjelmaan.

Hyviä Euroviisuja kaikille ja näkyillään taas! Ja mikäli jollekulle jäi epäselväksi, olen Euroviisu-fani. :)

Mäkin voin olla hauras

Kun ystäväni pahoitti mieleni, jota en tässä sen tarkemmin ryhdy selittämään, ja kun sain huomata kuinka luokkalaiseni lukiossakin välttelevät minua "varokaa se tulee", "ei mennä tonne ku toi istuu tuolla" ja kun näin kommentin, jonka blogissani sain: "Hyi helvetti miten ruma sä olet. Oot varmaan joku EHA", niin alkoi taas mielessäni todellinen vitutuksen ja masennuksen myrsky. Ei, en ole "sairastanut" masennusta, mutta 3 vuotta taaksepäin olin toisinaan niin maassa, että uskoin ettei toivoa ole ja pelkäsin kouluun menemistä pahan koulukiusaamisen ja syrjimisen vuoksi.
En ole viillellyt en, mutta tänään olen ajatellut (valitettavasti) useampaan otteeseen, että entä jos kukaan ei välitä minusta ja kukaan ei kaipaa minua vaikka kuolisin. Olen jopa ajatellut jos pitäisi vain tappaa itseni. Samaa ajattelin tiistainakin.
En ole puhunut menneisyydestäni enkä ongelmista ystävieni kanssa kenellekään kuraattorille, vaikka eräs kaverini on sitä minulle jo pariin otteeseen suositellutkin. Olen vain sillä hetkellä ajatellut, että kyllä se tästä ohi menee ja kun sillä hetkellä kaikki oli hyvin, niin ajattelin etten tarvitse kuraattorin puheita ja ettei se kuitenkaan hyödyttäisi eikä pystyisi auttamaan. Nyt kuitenkin mietin sitä taas. Pitäisikö minun yrittää mennä jollekulle ammattiauttajalle? Uskon kyllä selviäväni tästä itse, sillä olen vahva. Mutta mäkin olen joskus heikko ja hauras.
Olen saanut helvetin monta kertaa kuulla rumuudestani, siitä että olen muka huora ja että kukaan ei halua olla "tällaisen ihmisen" kanssa kuin minä. Voi kuulkaa, olen saanut kuulla näitä ja monia muita vitun ilkeitä kommentteja jo ala-asteelta asti, silloinkin olin jo kuulemma sokea sika. Tällaiset satuttavat ja jättävät ikuiset arvet, jotka eivät välttämättä parane koskaan. Olen oppinut kestämään todella hyvin kaikenlaisia haukkuja ja jopa syrjintääkin. Mutta se on vain sen seuraus, kun sitä on tehty minulle jo niin monta vuotta, että olen joutunut tottumaan siihen. Ja vaikka olen vahva enkä anna toisten ihmisten vaikuttaa minuun enkä tee kuten muut minun haluavat tekevän, ja tahdon auttaa muita ongelmissa ja kuuntelen toisten ongelmia, silti kaikki ne pahat sanat ja ulkopuolelle jättämiset syövät minua sisältä. Luottamukseni ihmisiin murenee joskus palasiksi ja sitten joudun korjaamaan sen taas.
En vain ymmärrä, miksi minulle tehdään näin. Miksi olen niin huono ihminen muiden mielestä? Oletteko te sitten onnellisia, kun olen kuollut? Voin suoraan sanoa, että itken tätä kirjoittaessani.
Se, kun näen ystäväni olevan onnellisempi toisen kanssa, saa minut ajattelemaan paljon asioita. On totta, että kyseinen ystävä on tuntenut sen toisen kauemmin kuin minä, mutta olen silti pistänyt merkille tiettyjä asioita, jotka antavat minulle aihetta epäillä. Vaikka minun pitäisi luottaa ihmisiin enkä saisi epäillä, teen sitä silti. Tänäänkin rupesin kyseisen ystävän edessä itkemään, sillä ajatukseni ahdistivat mieltäni ja ne oli pakko tuoda ulos jotenkin - eli minulle luonnollisella tavalla: itkemisenä. Kyseinen ystäväni ei selitä minulle asioita, saattaa välillä vastata "en tiedä", "no ehkä mä en sitten tiedä mitään" tai "en mä halua" selittämättä kuitenkaan, miksei halua. Onko vika minussa? Vihaako hän minua eikä siksi tahdo kutsua minua luokseen tai tulla luokseni? Mutta kyllä, hänen toinen ystävänsä käy vallan mainiosti mutta en minä. Minua hän voi tapailla lukiolla tai jossain muualla, mutta kyläily ei tule kysymykseen...
Koulussa ryhmätyöt olivat aina ongelma. En tiedä, ovatko ne yhtä iso ongelma luokkalaisilleni kuin silloin, mutta ala-asteella ja yläasteella minua ei otettu ryhmään vapaaehtoisesti ja opettaja joutui aina "pakosti" laittamaan minut vain johonkin ryhmään. Tästä sitten seurasi mulkoiluja ja ilkkumisia "Häähää teillä on Annika". Ja tätäkin sitten tehtiin niin kauan, että ryhmätyöt ovat minulle nykyäänkin vaikeita, vaikka minun pitäisi olla avoin, sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Olenkin sitä, mutta ryhmätöissä en uskalla tuoda omaa mielipidettäni tai ehdotuksiani esille, sillä ehkä niitä ei kuitenkaan oteta vastaan. Ala- ja yläasteella minun mielipiteeni ja ehdotukseni ignoorattiin täysin, tai toisena ääripäänä minun piti tehdä kaikki hommat ja muut ryhmäläiset vain keskustelivat keskenään.
Kertomista olisi vaikka kuinka paljon enemmän. Ehkä vielä joskus kirjoitan lisää aiheesta. Minulta saa kysellä, minua saa tukea ja auttaa, mutta toivon ettette pidä minua täysin hulluna tai tyhmänä, jota monet muut ovat tehneet ala- ja yläasteella. Kaikki nämä, mitä olen kokenut, on vaikuttanut siihen millainen olen joskus sisältä. Voin olla vahva, mutta voin olla myös sisältä hauras. Antakaa minun olla sellainen kuin olen älkääkä tappako sitä itsetuntoa ja minää, jonka minä omistan. Se on rikottu minulta jo niin monta kertaa aiemmin, että uskon siihen menevän vielä paljon aikaa, ennen kuin olen täysin "ehjä" henkisesti. Mielenterveysongelmia en usko minulla olevan, mutta jos olette eri mieltä niin saatte olla.

Rakastakaa ihmisiä sellaisina kuin he ovat, älkääkä tuhotko heitä.

Hei mitä kuuluu

Siitä on taas hetki kun oon tänne kirjottanu. Aikaa ei vaan oo yksinkertaisesti oikein ollut, tai sitten en ole vain keksinyt mistä kirjoittaa. Tämäkin postaus tulee olemaan käytännössä "aiheeton", koska kerron vain kuulumisia tältä viikolta.

Maanantai. Mitä silloin tapahtuikaan? No, oli ihan tavallinen koulupäivä, lukuunottamatta sitä että kävimme katsomassa tanssiesityksen, jossa tanssi minulle todella paljon enemmän tai vähemmän tuttuja ihmisiä. :3 Aloin myös jutella erään nettikaverini kanssa sähköpostitse, ja heti alkoi tämä minun "psykologin urani", sillä hän kertoi minulle paljon henkilökohtaisia asioitaan ja minä parhaani mukaan olen sitten häntä auttanut ja tukenut.
Tiistainakin koulupäivä meni ihan omalla rutiinillaan, ja iltapäivästä olin kotona töiden kimpussa. Tein musiikin esitelmää ja läksyjäkin oli tullut paristakin aineesta, ja loppuaika menikin sitten kirjoja lukiessa. Äidinkielen työ pitäisi pikkuhiljaa saada päätökseen, ja aionkin tehdä sen viikonloppuna valmiiksi. Onhan minulla toinenkin äidinkielen työ, joka pitää palauttaa maanantaiksi, mutta sen tekeminen tulee sujumaan kuin leikiten koska se täytyy tehdä joko runokokoelmasta tai jonkin suomalaisen artistin musiikkialbumista. Ja minä tietysti valitsin tuon jälkimmäisen vaihtoehdon. Viikonloppuna siis tiedossa koulutöitä... Jaaha.
Eilinen päivä olikin sitten hieman tavallista erilaisempi. Ei ehkä koulupäivän suhteen, vaikkakin minulla oli musiikin esitelmän esitys, mutta en laske sitä kovin tavallista poikkeavaksi. Mutta keskiviikkona, suunnilleen alkuillasta, ajattelin taas liikaa. Rupesin ajattelemaan erästä ihmistä, joka on vaikuttanut luottamukseeni ihmisiin aika paljon. Hän vuonna 2012 yhtäkkiä lakkasi vastaamatta niin soittoihini kuin facebook-viesteihinikin. Sitten hän poisti minut kavereista sieltäkin ja ei puhunut minulle vuoteen. Kesällä 2013 hän jätti minut tylysti tekstiviestillä, jossa sanoi ettei enää halua olla kanssani. Tätä muistelin eilen, samoin kuin koulukiusaamistaustaani. Eilen illalla sitten juuri ennen nukkumaanmenoa jutterin suht uuden lukiolaiskaverini kanssa tästä asiasta. Oli jotenkin niin ihanan lämmittävää lukea, kuinka hän kyseli kuinka olen kestänyt, sanoi minua mukavaksi ja vahvaksi. Pienetkin sanat voivat siis lämmittää!
Tänään koulussa minulla ei ollut yhteiskuntaoppia, josta kyllä pidän, mutta olin myös oikeastaan iloinen kun ei tarvinnut olla tunnilla. Sain nimittäin olla paljon minulle mielekkäämmän aineen tunneilla, nimittäin ranskan kaksoistunnilla! Ne olivat siksi yhteiskuntaopin kanssa päällekkäin, koska ranskanopettajamme tulee hieman kauempaa opettamaan, ja hänen oman työlukujärjestyksensä ja meidän lukujärjestyksen yhteensopivuus ei ole niin helppoa, sillä hän opettaa toisessa kaupungissa eräässä koulussa ruotsia ja ranskaa.
Kun olin lähdössä koulun päätyttyä kotiin, äidinkielenopettajani tuli juttelemaan minulle. Luulin, että hän tulisi puhumaan siitä kuinka eräs työ on minulla hieman myöhässä, mutta hän tulikin paljon kivemman asian toimesta! Hän ehdotti, josko voisin lukea runon ja ehkä myös laulaa tulevassa kevät/yo-juhlassa! Ja voitte vaan arvata, kuinka olin innoissani tästä! Tottakai minä haluan esiintyä, sillä rakastan laulamista ja esiintymistä muutenkin!
Iltapäivästä minusta tuntui siltä, että olen todellakin saanut kauhean kirjoitusinspiraation. Haluan kirjoittaa runoja, tarinoita ja jopa lauluja! Eilenkin musiikintunnin päätteeksi jäin vielä 45 minuutiksi luokkaan vain soittelemaan rumpuja ja pianoa silkasta innostuksesta ja halusta! Pianolla rupesin sitten yhdessä vaiheessa soittamaan vaan yhtäkkiä jotain melodiaa, joka mieleeni pälkähti - eikä kyseessä ole mikään jo olemassa oleva, vaan minun oma keksimäni! Voisin siis sanoa, että luovuus on päässyt valloilleen. :D Kuuntelin tänään myös jostain kumman syystä huilumusiikkia ja totesin sen aivan ihanaksi! Se myös inspiroi minua kirjoittamaan jonka ansiosta kirjoitinkin yhden runon, josta aion myöhemmin tehdä laulun!

Sellainen on tämä viikkoni ollut tähän asti. Huomenna olisi minun pidettävä parin luokkalaiseni kanssa aamunavaus, lauantaina menen katsomaan teatteriesitystä (jossa tapaan mahdollisesti myös yhden nettikaverini) ja sunnuntaina äitienpäivä!
Palaan keskuuteenne toivottavasti piakkoin. Siihen asti moikka!

Juoskaa ennen kuin tää pää räjähtää

Kiire ja kesäloman tarve. Se mulla totisesti on.
Jonakin päivänä mä itken, jonakin päivänä oon ahdistunut, jonakin päivänä oon ihan normaalisti; iloinen ja pirteä oma itseni. Mutta miks mun päivät vaihtelee niin paljon? Sitä en itsekään tiedä varmaksi. On asioita ja tapahtumia ja ihmisiä, joiden takia mä välillä itken ja olen ahdistunut, ja joiden vuoksi mä mietin asioita, elämää ja oikeaa ja väärää aivan liikaa, koska se aiheuttaa mulle vain pahan olon. Useimmiten mä ajattelen paljon negatiivisia asioita, joita voisi tapahtua ja joita pelkään tapahtuvan, ja joita, valitettavasti, on tapahtunut mun elämän aikana. Totta on, että suurimman osan näistä mielialan ailahteluista voi pistää murrosiän piikkiin, mutta uskon silti tietäväni ne muutkin syyt, jotka muhun vaikuttaa.
Lukion ensimmäinen luokka. Tää totisesti on koetellut mun hermoja, kuten nytkin! Oikeasti, jos mä välillä vaivun ajatuksiin, välillä itken tai ahdistun jopa kesken koulupäivän, niin entäs sitten kun tulee vielä lisäksi näitä hirveän isoja koulutöitä, joita pitäisi kotona tehdä about joka toinen päivä jotta ne ehtisi tehdä valmiiksi? Ja sitten, kun niillä kaikilla on se palautuspäivämäärä, jolloin ne pitäisi palauttaa. Ja jos niitä ei silloin palauta, numero laskee. Mulla on tällä hetkellä 3 eri aineessa (ranska, musiikki ja äidinkieli) isoja töitä, jotka pitäisi ensi viikolla palauttaa. Ja olenko aloittanut? Olen, mutta ne kaikki on kesken. Ja mä panikoin miettiessäni, että mun on pakko saada ne tehdyksi, ettei numero laske, sillä kyseessä on mun 3 lempiainetta!
Olen totisesti helpottunut sitten, kun kesäloma alkaa. Se ei välttämättä auta mua selvittämään mun mieltä ja ajatuksia, mutta ainakaan kesälomalla ei tarvitse tehdä koulutöitä, jotka vie paljon aikaa.