Sivut

maanantai 1. helmikuuta 2016

Itkuja varten on ihmisen silmät

Heipävaan hei! Hengissä ollaan, mutta viime blogitekstistä on (taas) vierähtänyt aikaa. Ehkä mun ei kannattaisi luvata kirjottaa lähiaikoina postausta, koska sit sitä ei kuitenkaan tule. Toivottavasti ootte silti jaksaneet oottaa ettekä oo huolestuneet!

Tällä kertaa aion ottaa puheeksi itkemisen. Se on herkkä asia ja yhdistetään suruun ja ikävään, mutta myös kipuun. Kuinka usein te itkette? Uskallatteko itkeä vai piilotteletteko tunteitanne?
Jospa aloitetaan siitä, että mun mielestä itkua ei tarvitse eikä kannatakaan pidätellä tai salata. Itkeminen on luonnollinen ja normaali asia ja se kertoo ihmisestä vain sen, että se uskaltaa tuntea ja omistaa itkemisen taidon. Onhan se varmaan joidenkin mielestä noloa itkeä vaikka koulussa, mutta väitättekö ettei kukaan ikinä itkisi? Jos jotkut katsoo koulussa vaikkapa kummallisesti jos sinä itket, niin siitä ei tarvitse välittää. Sinä saat itkeä jos haluat, eikä se tarkoita että olisit heikko. Itku ei ole heikkojen ihmisten hommaa. Se on sellaisten ihmisten hommaa, jotka uskaltaa näyttää tunteita ja tuntea muutakin kuin iloa ja vihaa. Uskalla siis itkeä pelkäämättä! Itkun pidättäminen sitäpaitsi voi myös pahentaa sitä - tiedän kokemuksesta! Itku tulee myöhemmin kahta kauheammin jos sitä ei anna tulla aikanaan.
Miksi otan puheeksi itkemisen? Koska itse olen tosi itkuherkkä. Ala-asteella se alkoi: ennen en ollut lainkaan itkuherkkä ja itkin harvoin. Mutta kun ala-asteella tuli koulussa mukaan koulukiusaaminen ja yläasteella se vain pahentui, itkin yhä useammin joko koulun vessassa salaa tai sitten kotona omassa huoneessani. Jos ala-asteella en itkenyt lähes ollenkaan, niin nykyään itken sitten kolmea (kyllä, en kahta vain kolmea) kauheammin. Itken jopa siitä syystä, että kuuntelen jotain surullista musiikkia, koska se surullisuus siinä musiikissa saa minut niin vahvasti eläytymään, kun mieleen tulvii ne kaikki pahat ajatukset, pahat teot ja asiat mitä mulle on tehty, pahat sanat joita mulle on sanottu, ahdistus...
Surullisen musiikin lisäksi itken tietysti myös silloin, jos joku läheinen kuolee. Viimeksi kissamme heinäkuussa. Itken myös jos olen vaikka vihainen vanhemmilleni (meillä ei ole tietenkään mitään perheriitoja, ihan tavallisia kinasteluja ja erimielisyyksiä vain) vaikka tiedän, ettei tarvitsisi itkeä. Mutta en voi vain tunteilleni mitään. Kaipa se kinastelu/erimielisyystilanne tuo mulle samanlaisen olon kuin silloin, kun jouduin koulussa ahdistetuksi tai kiusatuksi.
Olen myös tosi herkkä itkemään silloin, jos en tule näkemään jotakuta ihmistä pitkään aikaan tai en tiedä, näenkö ollenkaan. Yläasteella kun ehdin kiintyä muutamaan liikunnanopettajaan (koska ne vaihtuivat harvinaisen usein silloin) niin itkuhan siinä aina tuli, kun yksi lähti pois enkä tiennyt, milloin näkisin häntä seuraavan kerran.
Olen myös itkenyt kesken koulupäivän lukiossa. Olen jopa kesken tunnin, koska rupesi ahdistamaan kun olin ollut siihen aikoihin niin yksinäinen. Yksinäisyys ahdistaa minua, ja saa näköjään myös itkun aikaan välillä. Ja koska en uskaltanut opettajalle kertoa mikä tuli, sanoin vain että kaikki on ihan hyvin ja minua vain vähän ahdisti. Hyppytunneilla kerran itkin, mutta avustajani ei tehnyt mitään kysyäkseen mikä on. Ei sillä, nyt minulla on uusi ja parempi avustaja, joten jätetään tuo edellinen omaan arvoonsa.
Itken siis melko usein. Tai no miten sen nyt ottaa, monesta syystä ainakin. Mutta ennen kaikkea uskallan itkeä julkisestikin enkä peittele sitä. Onhan itkeminen osa ihmistä ja ihmisen persoonaa, joten en näe syytä miksi sitä pitäisi hävetä tai peitellä.
Uskaltakaa tekin itkeä, sillä siinä ei ole mitään hävettävää - päinvastoin, olkaa ylpeitä siitä että osaatte itkeä ja tuntea!

1 kommentti:

  1. Tämä on hyvä muistutus ihmisille. :) Itkeminen ei tosiaankaan näytä heikkoutta, vaan sitä että omistaa tunteita, herkkyyttä ehkä. On paljon parempi itkeä kuin pitää sitä sisällään, jos vain pystyy... Ja rohkeuttahan se vie, jotta pystyy itkemään muiden läsnäollessa.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...