Mäkin voin olla hauras

Kun ystäväni pahoitti mieleni, jota en tässä sen tarkemmin ryhdy selittämään, ja kun sain huomata kuinka luokkalaiseni lukiossakin välttelevät minua "varokaa se tulee", "ei mennä tonne ku toi istuu tuolla" ja kun näin kommentin, jonka blogissani sain: "Hyi helvetti miten ruma sä olet. Oot varmaan joku EHA", niin alkoi taas mielessäni todellinen vitutuksen ja masennuksen myrsky. Ei, en ole "sairastanut" masennusta, mutta 3 vuotta taaksepäin olin toisinaan niin maassa, että uskoin ettei toivoa ole ja pelkäsin kouluun menemistä pahan koulukiusaamisen ja syrjimisen vuoksi.
En ole viillellyt en, mutta tänään olen ajatellut (valitettavasti) useampaan otteeseen, että entä jos kukaan ei välitä minusta ja kukaan ei kaipaa minua vaikka kuolisin. Olen jopa ajatellut jos pitäisi vain tappaa itseni. Samaa ajattelin tiistainakin.
En ole puhunut menneisyydestäni enkä ongelmista ystävieni kanssa kenellekään kuraattorille, vaikka eräs kaverini on sitä minulle jo pariin otteeseen suositellutkin. Olen vain sillä hetkellä ajatellut, että kyllä se tästä ohi menee ja kun sillä hetkellä kaikki oli hyvin, niin ajattelin etten tarvitse kuraattorin puheita ja ettei se kuitenkaan hyödyttäisi eikä pystyisi auttamaan. Nyt kuitenkin mietin sitä taas. Pitäisikö minun yrittää mennä jollekulle ammattiauttajalle? Uskon kyllä selviäväni tästä itse, sillä olen vahva. Mutta mäkin olen joskus heikko ja hauras.
Olen saanut helvetin monta kertaa kuulla rumuudestani, siitä että olen muka huora ja että kukaan ei halua olla "tällaisen ihmisen" kanssa kuin minä. Voi kuulkaa, olen saanut kuulla näitä ja monia muita vitun ilkeitä kommentteja jo ala-asteelta asti, silloinkin olin jo kuulemma sokea sika. Tällaiset satuttavat ja jättävät ikuiset arvet, jotka eivät välttämättä parane koskaan. Olen oppinut kestämään todella hyvin kaikenlaisia haukkuja ja jopa syrjintääkin. Mutta se on vain sen seuraus, kun sitä on tehty minulle jo niin monta vuotta, että olen joutunut tottumaan siihen. Ja vaikka olen vahva enkä anna toisten ihmisten vaikuttaa minuun enkä tee kuten muut minun haluavat tekevän, ja tahdon auttaa muita ongelmissa ja kuuntelen toisten ongelmia, silti kaikki ne pahat sanat ja ulkopuolelle jättämiset syövät minua sisältä. Luottamukseni ihmisiin murenee joskus palasiksi ja sitten joudun korjaamaan sen taas.
En vain ymmärrä, miksi minulle tehdään näin. Miksi olen niin huono ihminen muiden mielestä? Oletteko te sitten onnellisia, kun olen kuollut? Voin suoraan sanoa, että itken tätä kirjoittaessani.
Se, kun näen ystäväni olevan onnellisempi toisen kanssa, saa minut ajattelemaan paljon asioita. On totta, että kyseinen ystävä on tuntenut sen toisen kauemmin kuin minä, mutta olen silti pistänyt merkille tiettyjä asioita, jotka antavat minulle aihetta epäillä. Vaikka minun pitäisi luottaa ihmisiin enkä saisi epäillä, teen sitä silti. Tänäänkin rupesin kyseisen ystävän edessä itkemään, sillä ajatukseni ahdistivat mieltäni ja ne oli pakko tuoda ulos jotenkin - eli minulle luonnollisella tavalla: itkemisenä. Kyseinen ystäväni ei selitä minulle asioita, saattaa välillä vastata "en tiedä", "no ehkä mä en sitten tiedä mitään" tai "en mä halua" selittämättä kuitenkaan, miksei halua. Onko vika minussa? Vihaako hän minua eikä siksi tahdo kutsua minua luokseen tai tulla luokseni? Mutta kyllä, hänen toinen ystävänsä käy vallan mainiosti mutta en minä. Minua hän voi tapailla lukiolla tai jossain muualla, mutta kyläily ei tule kysymykseen...
Koulussa ryhmätyöt olivat aina ongelma. En tiedä, ovatko ne yhtä iso ongelma luokkalaisilleni kuin silloin, mutta ala-asteella ja yläasteella minua ei otettu ryhmään vapaaehtoisesti ja opettaja joutui aina "pakosti" laittamaan minut vain johonkin ryhmään. Tästä sitten seurasi mulkoiluja ja ilkkumisia "Häähää teillä on Annika". Ja tätäkin sitten tehtiin niin kauan, että ryhmätyöt ovat minulle nykyäänkin vaikeita, vaikka minun pitäisi olla avoin, sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Olenkin sitä, mutta ryhmätöissä en uskalla tuoda omaa mielipidettäni tai ehdotuksiani esille, sillä ehkä niitä ei kuitenkaan oteta vastaan. Ala- ja yläasteella minun mielipiteeni ja ehdotukseni ignoorattiin täysin, tai toisena ääripäänä minun piti tehdä kaikki hommat ja muut ryhmäläiset vain keskustelivat keskenään.
Kertomista olisi vaikka kuinka paljon enemmän. Ehkä vielä joskus kirjoitan lisää aiheesta. Minulta saa kysellä, minua saa tukea ja auttaa, mutta toivon ettette pidä minua täysin hulluna tai tyhmänä, jota monet muut ovat tehneet ala- ja yläasteella. Kaikki nämä, mitä olen kokenut, on vaikuttanut siihen millainen olen joskus sisältä. Voin olla vahva, mutta voin olla myös sisältä hauras. Antakaa minun olla sellainen kuin olen älkääkä tappako sitä itsetuntoa ja minää, jonka minä omistan. Se on rikottu minulta jo niin monta kertaa aiemmin, että uskon siihen menevän vielä paljon aikaa, ennen kuin olen täysin "ehjä" henkisesti. Mielenterveysongelmia en usko minulla olevan, mutta jos olette eri mieltä niin saatte olla.

Rakastakaa ihmisiä sellaisina kuin he ovat, älkääkä tuhotko heitä.