Kiirehdi kiirehdi

Moi! Lupaamani kirjapostaukset kirjablogin puolella tulevat sitten, kun saan yhden kirjan luettua. Silloin mulla on niitä luettuja kirjoja 3, joista postaukset ajattelin pistää. Se siitä ilmoitusasioista, nyt itse aiheeseen.

Tää postaus on musta hyvä alottaa Haloo Helsinki!-yhtyeen Vihaan kyllästynyt-kappaleen sanoilla:
Pelkään, että ihmiset on laitettu liikkumaan
Kiirehdi kiirehdi, ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan.

Kiire. Se on sana, joka kuvastaa aika paljon nykypäivää ja ihmisen arkea. Mitä se kiire sitten lopulta on? Onko ihmisellä aina niin kiire, ettei ehdi tapaamaan? Niin kiire, ettei ehdi harrastamaan, niin kiire, ettei ehdi lukemaan edes päivän lehteä. Niin kiire paikasta toiseen, että ihan hengästyy. Niin kiire, ettei ehdi tehdä monta muutakaan asiaa. Vai onko se lopulta näin?
Voisiko sitten kuitenkin olla niin, että ihminen itse synnyttää kiireen sillä, että ottaa esimerkiksi itselleen hirveästi tekemistä, jotka vievät hänen vapaa-aikaansakin. Vai voisiko se kenties johtua siitä, että ihminen ei osaa aikatauluttaa tekemisiään, ja jonka takia asiat kasaantuvat ja yhtäkkiä kaikella onkin hälyttävä kiire? Toisaalta, voiko aikatauluttaminenkin olla huono asia, jos se rajoittaa vapaa-aikaa liikaa? Näitä kysymyksiä on ehkä hyvä miettiä, ja itse aion pohtia näitä.
Tiedän, että opiskelijalla ja työssäkäyvällä ihmisellä voi helposti tulla juurikin se kiire. Mutta miettikää lapsia tai vanhuksia. Heillä ei ole kiire mihinkään, vaan he tekevät asioita silloin kun heitä huvittaa. Joten ehkä se aikataulu on sittenkin se paha asia? Asiat on toki hyvä järjestellä niin, että tietää millon tekee mitäkin, ettei käy niin että asiat kasaantuu ja tulee kiire sen takia.
Mutta entä entisaikoina? Osattiinko esimerkiksi 1900-luvun alussa kiirehtiä? Vai onko kiire sittenkin nykypäivän muotitrendi.
Ihmisten pitäisi osata ottaa aikaa myös itselleen. Ihmisten pitäisi osata rauhoittua hetkeksi vaikka kävelemään luontoon, hengittää syvään ja kuunnella luonnon rauhallisuutta. Ei luonto kiirehdi: se kulkee omaa aikaansa ja elämäänsä, eikä eläimillä ole kiire mihinkään. Eikös ihmisenkin pitäisi osata toimia myös niin? Kiire voi lisätä stressiä, ja kun ihmisellä on stressiä, elämästä tuleekin vähän hankalampaa. Rupeaa ärsyttämään ja ihminen huolestuu, ehtiikö tehdä ajoissa kaikkea tai onnistuuko kaikki. Liika stressi ei ole myöskään hyvää terveydelle. Ihmisiltä tuppaa nykyään puuttumaan sellainen rauhallisuus, eikä aina muisteta ottaa rauhallisesti ja sitä omaakin aikaa, vaan aina ollaan menossa johonkin tai tekemässä jotakin.
Ja entäs sitten ihmissuhteet? Sanotaan, että aikataulu on niin täynnä, ettei millään ehdi tulla kylään tai tavata edes jossain kahvilla tai muuta sellaista. Onko se lopulta noin? Entäs ne viikonloput sellaisilla ihmisillä, ketkä on töissä arkipäivisin ja myös opiskelijoilla? Olisikohan se kuitenkin siitä kiinni, ettei osata tehdä aikatauluun tilaa ystäville. Se kiire ei ulotu joka päivään eikä ole 24/7, tai ei ainakaan pitäisi olla. Sen lisäksi, että osaa ottaa aikaa myös itselle, pitää muistaa myös niitä ystäviä. Joskus on ihan hyvä vaikka peruuttaa se itsekseen suunniteltu Helsingin-reissu tai mikä parasta, ottaa se kaveri mukaan!
Okei, itekin tiedän mitä kiire on, ku oon lukiossa opiskelemassa, ja nyt pitäs lukea kirjotuksiin ja kaikkea. Mutta supersosiaalisuuteni ansiosta mä osaan myös todellakin ottaa aikaa ystäville ja niiden kanssahan mä tahtoisin olla vaikka koko ajan! Koulupäivät on pitkiä, mutta mä en oo täks vuodeks esimerkiks ottanu ku yhen harrastuksen, laulamisen (ja ehkä kans kesäteatterin tosin, mut se on epävarmaa), joten iltapäivät pitäis olla vapaita ku tuun kotiin. Koska jos mulla ois monta harrastusta, tulis se liian kiire, ja mä haluan välttää (ehkä vähä liiankin) kiirettä. Mä en tykkää kiireestä. Lopulta kuitenkin esim toisten ihmisten tapaamisessa se kiire voi vaikuttaa tekosyyltä, ku on kuitenki viikonloputkin keksitty, ja tuskin kukaan ihminen lukee koko viikonloppua esimerkiks kirjotuksiin tai muuta. Kiire tulee ehkä siitä, että ei osata ottaa juurikaan sitä omaa rauhaa. Ja mä osaan ottaa! Pitkän koulupäivän jälkeen en muuta haluiskaan kun rauhottua itekseni tai tehä kaverin kanssa jotain kivaa. En mä ole sellainen ihminen, jolla pitäis olla koko ajan kauheasti tekemistä ja menemistä. Se tuo liikaa rajoitteita aikatauluun ja tuo just sitä kiireen fiilistä ja ehkä sitä stressiäkin.

Mun mielestä ihmisten pitäis osata aikatauluttaa asioita, mutta samalla myös ottaa myös sitä omaa aikaa ja aikaa ystäville. Ihmisten pitäis muistaa hengähtää ja rauhoittua. Eikä aikatauluttaa elämää liikaa, koska se tuo liikaa rajotteita. Ja kiirettä ei saa sanoa syyksi koko ajan, koska se ei sitten lopulta tarkkaan mietittynä aina ole se syy vaan se, ettei osata etsiä sieltä kalenterista vapaa-aikaa. Kiirettä ei kannata laittaa tekosyyksi, kun lopulta se syy on yleensä vaan itessä.

Nimet listalla

Bonjour kaikille! (Bonjour on siis päivää ranskaksi). En oo kuollu, mutta kiirettä on ollu ja en oo taaskaan keksinyt oikein postattavaa. Ja huomasin tässä just, et mun ei kannata luvata et laitan kuvia myöhemmin, koska sit niitä ei kuitenkaan tuu ku en muista tai sit en kuitenkaan saa niitä käsiini. Mut jos haluatte nähä kuvia meidän vanhojen tansseista, niin facebookista Mäntyharjun Valokuvaamon sivulta pitäs löytyä.
Ihanaa nähdä, että pitkän tauon jälkeen mun lukijat ei oo siltikään hävinneet (okei ei ne oo kyl lisääntynykään vielä, mut hitaasti hyvää tulee). Blogin sivujen näyttökertoja on kohta jo 3000! Vähän siistiä! Oon miettinyt tässä, josko alkaisin videobloggaamaan jossain vaiheessa, mutta se on vasta ajatuksen tasolla.
Ja aihe, josta haluan nyt kirjottaa ja josta otsikkokin tulee (kaikki kunnioitus Tuulin Nimet listalla-kappaleen nimelle siis) on ihmisen nimi. Meille jokaselle on annettu (kasteessa tai ei) joku etunimi, jolla meitä kutsutaan. Joku saattaa olla esimerkiks Helmi Marleena, mutta häntä kutsutaan Marleenaksi. Niinkin voi tehdä. Jollakulla voi olla kaksoisnimi esimerkiksi Julia-Johanna, mutta häntä kutsutaan vaan toisella noista.
Mun etunimihän on siis Annika, ja toista nimeäni en tahdo kertoa. Jokatapauksessa mun etunimi on se, jolla mua kutsutaan.
Mitä mieltä te ootte omasta/omista nimistänne? Tykkäättekö siitä, vai ettekö pidä siitä? Ootteko aatellu vaihtaa nimeänne/ootteko vaihtaneet? Mitä mieltä ootte ylipäätään nimen vaihtamisesta? Mä itse henkilökohtaisesti en tykkää alkuunkaan mun toisesta nimestä. Se on liian raamatullinen (ja mä en siis usko kristinuskon juttuihin vaik mut on siihen uskontoon kastettu) ja vanhanaikainen, sekä liian yleinen. Mun etunimi taas... En tiedä, miksen pidä siitä. Kyl se menettelee, mutta jotenkin kaipaisin muutosta. Ja tää ei ole mitään hetken mielijohteesta tullutta mietintää, vaan mä olen oikeasti pohtinut tätä nimen vaihtamista jo monta vuotta. Siitä voi jo päätellä, että muutosta haluan. Annika on ihan kelpo nimi, mutta musta tuntuu, ettei se enää sovi mulle. Tahdon jonkun uuden, enemmän mulle sopivamman ja enemmän mua itseä miellyttävämmän nimen. Toki ne, jotka on mua tottunu Annikaksi kutsumaan, saa edelleen mua Annikaksi kutsua sen jälkeenkin kun olen joskus nimeni virallisesti vaihtanut. Mä aion kuitenkin jättää Annikan toiseksi nimeksi juurikin sitä varten, että jotkut voi kutsua mua sillä nimellä, eikä se kokonaan ole virallisista papereista hävinnyt. Mutta viralliseksi kutsumanimekseni haluan aivan toisen nimen. Sen lyhenteet on L-L, mutta enempää en tahdo kertoa, kun sen virallistaminen ei ole tapahtumassa lähipäivinä. Kauan oon miettinyt myös eri nimivaihtoehtoja, mutta tää kyseinen L-L on ollut pisimpään musta hyvä vaihtoehto.
Juups, ja koska esitin niin kätevästi kysymykset jo keskellä tekstiä, niin totean vain tässä että heippa pitkästä aikaa ja nähään taas uuden postauksen kanssa jossain vaiheessa!

Do you really wanna say goodbye

Moi taas!
Enää alle viikko kouluun. Kesäloma on mennyt ihan älyttömän nopeasti! Tuntuu, kuin olisin vasta lähtenyt ykkösluokalta, ja nyt on sitten ne 2,5 kuukautta jo melkein loppuun menneet ja tiistaina aloitan kakkosluokan. Ja vanhojentanssit ovat minulla tiedossa ensi helmikuussa, jee!
Näinä parina viikkona, kun en ole postannut, olen kerinnyt reissata jonkun verran. Kävin Anni-bestikseni kanssa Imatran yöt-festarilla katsomassa Haloo Helsinki!:ä ja Arttu Wiskaria (ja minä istuin väliajalla maassa syöden makkaraperunoita koska oli nälkä :D), josta jäi kivat muistot ja videot (kiroan Anni sinut maanrakoon, koska et kuvannut minulle yhtään videota Artusta... :D) Lisäksi olen kerinnyt käydä Jyväskylässä veljieni luona (että olikin sitten hauskaa ajella kiertoteitä vaikka ties kuinka pitkään sinä päivänä olevien rallien takia), Kouvolassa ostoksilla ja enoni moottoriveneellä sekä hänen mökillään. Viime maanantaina kävin sitten Mikkelissä, tiistaina olin kotona, keskiviikkona kävin kylillä, eilen olin taas Mikkelissä. Tuntuu, kuin en olisi ollut paikallani ollenkaan. Niin paljon on ollut lähipäivinä reissaamista ja sunnuntaina olisi ehkä taas tiedossa jotain, tosin vain Annin ja ystävämme H:n kanssa jäätelökiskalla oleskelua. Maanantaina sitten menemme veljeni kummin luokse ja tiistaina alkaa koulu.

Koulun alkuun mulla on ristiriitaiset fiilikset. Avustajani on ihan kiva, vaikka välillä hänen kanssaan ei keksi mitään puhuttavaa ja vapaatunneilla vain istumme hiljaa, kun hän "ei jaksa" kävellä kanssani esim kylille. Mutta onneksi on H, jolla tosin on välillä töitä... Toivottavasti hänellä olisi kuitenkin välillä aikaa myös minulle! Sain tarpeekseni viime vuonna jo koulun sisällä istuskelusta, vaikka hän välillä seuranani olikin. Haluan muualle!
En odota koulua myöskään siksi, että juurikin tämä H ja eräs toinen ystäväni T kirjoittivat ylioppilaiksi, eivätkä siis ole 24/7 saman rakennuksen sisällä kuin minä. Anni lähtee ammattikouluun ja en halua olla yksin. Ahdistun jo omassa luokassanikin. Pitkä tarina, mutta en vain nähtävästi ole heidän mielestään niin kiinnostava, että minulle voisi sanoa edes moi tai kysellä kuulumisia. He juttelevat minulle vain silloin kun on pakko, esim ryhmätöissä. Muutoin he ovat kuin minua ei olisikaan ja juttelevat ja nauravat keskenään. Ahdistavia kokemuksia muutenkin osasta luokkatovereistani jo yläasteajalta, joten tosi kivaa...
Odotan koulua ainoastaan niiden tulevien aineiden takia. Tosi hassua, mutta tykkään opiskelusta. Luultavasti siksikin, kun minulla ei siellä paljoa juttukavereita ole tai sellaisia henkilöitä, joiden vieressä istua ja jutella tunneilla...
Että joo. Luultavasti ensi vuonna ahdistun taas ja saan kunnon ahdistuskohtauksia, jolloin vain itkettää pelkkä yksinäisyys ja koko lukio. Odotan sitä niin helvetin paljon. D:
En nyt tiedä sanoisinko tätä postausta positiiviseksi. Lukiossa ei ole paljoa mitään positiivista! Muuta kuin ne aineet ja opettajat, jotka osittain ovat myös hieman sisäänpäinkääntyneitä/hiljaisia. Heidänkin kanssaan olen yleensä minä se joka keskustelun aloittaa...
Kuvia ei valitettavasti ole nytkään. Anteeksi jos niitä odotatte, toivottavasti ette lopeta blogini lukemista siksi että kuvia ei ole paljoa ja että välillä tulee tällaisia ikävämpiä postauksia. Kyllä minä olen onnellinen, iloinen ja positiivinen. Lähes aina! Mutta jos on joku asia, joka ärsyttää tai josta en pidä, niin silloin ei kovin paljoa hymyilytä.

Lähtövalmiina

Jos joku nyt ihmettelee, mistä tuo nimi tulee, niin se on eräs Haloo Helsinki!:n biisi.

Voisin sanoa eläneeni aika vaihtelevia vuosia viimeiset 4 vuotta. Ensin lähdin ala-asteelta isoon uuteen kouluun yläasteelle ja bestikseni jäi vielä ala-asteelle. Koko seitsemännen opiskeluvuoteni olin suurimmilta osin yksin koulussa. Olin todella hiljainen vaikka luonteeseeni kuuluu puheliaisuus (joidenkin mielestä puhun joskus varmaan liikaa xD) ja nauravaisuus. Seiskalla kuitenkin jouduin kokemaan kiusaamista suuremmalta porukalta kuin 50 oppilaan kokoisessa ala-asteessa. Nyt ympärilläni oli yli sata oppilasta, joista kenestäkään en saanut kaveria (paitsi nyt viime syksynä tosin yhdestä, joka on minua 2 vuotta vanhempi ja joka oli ysillä tuolloin). Juttukavereinani seiskalla olivat vain opettajat ja avustajani. Seiskaluokkaa pidän elämäni pahimpana, sillä tuohon aikaan myös eräs ystäväni Oulusta jätti minut törkeästi tekstiviestillä, eikä enää tänäkään päivänä ole jutellut minulle. Se kaiken koulukiusaamisen lisäksi horjutti omaa luottamustani ihmisiin.
Kasilla ja ysillä sitten olin bestikseni kanssa ja silloin tunsin itseni taas puheliaaksi ja nauravaiseksi enkä enää niin sisäänpäinkääntyneeksi ja hiljaiseksi. Uskalsin taas jutella ja puhua ja minulla oli joku, jonka kanssa viettää välitunteja! Kiusaaminen myös vähentyi (vaikkei loppunut täysin :c) koska nyt minulla oli joku, jonka kanssa vietin aikaa enkä ollut yksinäinen ihminen jota voi kiusata ja hajottaa sisältäpäin.
Nyt pääsemme tähän ensimmäiseen lukiovuoteen, josta teen myöhemmin vielä tarkemman postauksen miten kulunut vuosi on mennyt. Olen saanut lukiossa hmm, muutaman ystävän. Olen ulkopuolinen omassa luokassani ja minusta tuntuu, kuin suurin osa lukiolaisista vihaisi ja/tai välttelisi minua ja seuraani. Olen kuitenkin onneksi saanut muutaman ystävän.
Syynä tämän postauksen otsikolle on nimenomaan tuleva vuosi. Lukion kakkosluokalla (syksyllä kolmannella) oleva ystäväni on tullut minulle tärkeäksi. Aioin olla hänen kanssaan koko ensi vuoden kun hän vielä täällä on, mutta sain hetki sitten tietää hänen lähtevän viideksi kuukaudeksi ulkomaille. Hän oli lähes ainoa toivoni ensi vuoden lukio-opiskeluista, sillä toinen lukioystäväni on jo kirjoittanut ylioppilaaksi ja saattaa lähteä opiskelemaan muualle. En siis enää voi pyytää häntäkään hyppytunneille seurakseni juttelemaan ja nauramaan, tai syömään kanssani ruokalaan. Bestikseni myös saattaa mennä ammattikouluun. Jään siis lähes yksin! Voin nähdä ystäviäni vain viikonloppuisin, kun bestis ja toinen ystävä ovat opiskelemassa muualla! Ja mietin sitäkin, jos toisella ystävälläni ei riitä viikonloppuina aikaa minulle. Sanoin tästä hänelle muistaakseni juuri eilen... Ja lisäksi se kolmas ystävä lähtee sinne ulkomaille...
En tiedä mitä ajatella. Mietin myös sitä, josko saisin uusista ykkösistä kavereita. Mutta jos en onnistunut saamaan omanikäisistänikään ja onnistuin ulkopuolistuttamaan itseni jopa omasta luokastani (= kukaan ei puhu minulle vapaaehtoisesti, ryhmätyöt ovat huonoin asia oppitunneilla, minä aloitan aina keskustelun jos aloitan ja sekin kestää vain pari lausetta) niin pelkään etten tule nykyisten ykköstenkään kanssa toimeen...
Ystäväni ovat lähtövalmiina ja minä jään tänne yksin. Lukiossa on taas tylsää ja yksinäistä, toivon vain etten kokisi taas sitä samaa kuin parina ensimmäisenä opiskelukuukautenani. Itkin hyppytunneilla jos ajattelin liikaa ja kerran itkin jopa oppitunnilla niin että opettaja huomasi ja huolestui. Sanoin silloin hänelle, ettei minulla ole hätänä mikään.
En tiedä pystyttekö te lukijat (jos teitä on) ymmärtämään miltä tuntuu, kun omat ystävät lähtevät opiskelemaan muualle ja yhteinen aika vähenee huomattavasti ja voimme tavata vain viikonloppuisin jos silloinkaan. Varsinkin, kun olen tällainen seurallinen ihminen ja yksinäisyys ahdistaa minua. En tykkäisi olla yksin, jota saatan joutua nyt olemaan koko ensi vuoden lukuunottamatta niitä joitain viikonloppuja...