Kuulin eilen uutisen

Luterilainen kirkko ei vihki homopareja.
Mun reaktio: "Ei vittu, ihan tyhmää!"
Multa evättiin mahollisuus mennä naimisiin kirkossa. Miks ihmeessä? Mitä järkeä tässä on? Mitä ne oikeen ajattelee? Joku Raamattu taas vai?
Siis joo, ymmärrän että se on _kirkko_, mutta silti. Eikö kirkko voisi olla nykypäiväisempi? Tuskin Jumala siitä rankaisisi, jos homopareja vihkittäis kirkossa avioliittoon. Kirkkohäät on kuitenkin tosi monelle sellanen hieno ja tärkeä asia, vaikkei uskovainen olisikaan, kuten mä en ole. Silti olisin halunnu hienot kirkkohäät ja oisin liittyny kirkkoon varmaan siks aikaa että pääsen naimisiin. Eikä kaikki ihmiset noudata jokaista Raamatun antamaa sääntöä, joten eikö sellaisille ihmisille annettaisi mahdollisuutta? Entä, jos kirkkoon kuuluu vaikka uskovaisia lesboja/homoja ja heidän mielestään se olisi hyvä ja sallittava asia, että homoparitkin pääsevät naimisiin kirkossa? Miksei voitaisi tehdä niin, että kuntakohtaisesti kirkon pappi saisi päättää, vihkiikö homopareja vai ei. Silloin ei tarvitsisi lukita vihkimismahdollisuutta sellaisilta kirkkojen papeilta, jotka vaikka hyväksyväisivätkin homoparien naimisiinmenon.
Sitten varmasti sanotaan, että "no onhan niillä maistraatti", kuten yksi tuntemani ihminen sanoi. No joo, toki on maistraatti, mutta onko se kaikkien mielestä silti yhtä hyvä vaihtoehto kuin kirkko? Entä jos heteroilta evättäisiin kirkkohäiden mahdollisuus? Menisivätkö hekin silti hyvillä mielin maistraatissa naimisiin? Epäilen, että ei. Uskoisin, että hekin olisivat pettyneitä siitä, etteivät saakaan niitä hienoja kirkkohäitä.
Ymmärrän, että joskus 1970-luvulla homoudesta vangittiin ja 1980-luvulla se luokiteltiin sairaudeksi. Ymmärrän, että Raamatussa sanotaan yhtä sun toista. Mutta eikö voitaisi silti olla nykypäiväisempiä? En halveksi uskontoja, tai tarkoita että ne pitäisi kokonaan latistaa, mutta eikö uskonnot voisi olla vähän joustavampia? Eikö kirkko voisi ajatella tätä asiaa eettiseltä kannalta? Onko se kovinkaan eettistä, että evätään homopareilta onnellisuus ja avioliitto vain siksi, että rakastaa samaa sukupuolta? Ihmisen pitäisi antaa rakastaa häntä ketä haluaa ja antaa mahdollisuus kirkkohäihin, jos he sellaisen haluavat.
Jos meen miehen kanssa naimisiin, se on okei. Jos menen naisen kanssa naimisiin kirkossa, se on huono asia. Miksi näin? Siksi, että naisen pitäisi rakastaa vain miestä. Okei, onhan se hyvä, että homojen annetaan sentään mennä naimisiin, mutta miksei kirkossa? En vain pysty käsittämään tätä. Toisaalta ymmärrän, mutta toisaalta en. Homous ja naimisiin haluaminen ei ole mikään keksitty juttu, eikä homojen kirkkohäiden salliminen olisi mikään hullu juttu tai sairas asia, vaan se olisi mielestäni oikein ja reilua kaikkia kohtaan. Jos jotkut uskovaiset eivät hyväksy sitä ja haluavat noudattaa jokaista Raamatin sääntöä ja pilkkua, niin se on ihan okei. Mutta se ei tarkoita, että kaikkien pitäisi olla samaa mieltä.
Yhteiskunnassa on selkeästi vielä paljon parannettavaa ja toivon, että tähänkin asiaan tulisi jonkinlainen ratkaisu. Siihen asti voin vain surkutella elämää ja yhteiskuntaa.
Muistakaa, että tarkoitukseni ei ole loukata ketään mielipiteelläni. Tää on vaan mun näkemys asiaan.
Kiitos ja kumarrus.

Do you really wanna say goodbye

Moi taas!
Enää alle viikko kouluun. Kesäloma on mennyt ihan älyttömän nopeasti! Tuntuu, kuin olisin vasta lähtenyt ykkösluokalta, ja nyt on sitten ne 2,5 kuukautta jo melkein loppuun menneet ja tiistaina aloitan kakkosluokan. Ja vanhojentanssit ovat minulla tiedossa ensi helmikuussa, jee!
Näinä parina viikkona, kun en ole postannut, olen kerinnyt reissata jonkun verran. Kävin Anni-bestikseni kanssa Imatran yöt-festarilla katsomassa Haloo Helsinki!:ä ja Arttu Wiskaria (ja minä istuin väliajalla maassa syöden makkaraperunoita koska oli nälkä :D), josta jäi kivat muistot ja videot (kiroan Anni sinut maanrakoon, koska et kuvannut minulle yhtään videota Artusta... :D) Lisäksi olen kerinnyt käydä Jyväskylässä veljieni luona (että olikin sitten hauskaa ajella kiertoteitä vaikka ties kuinka pitkään sinä päivänä olevien rallien takia), Kouvolassa ostoksilla ja enoni moottoriveneellä sekä hänen mökillään. Viime maanantaina kävin sitten Mikkelissä, tiistaina olin kotona, keskiviikkona kävin kylillä, eilen olin taas Mikkelissä. Tuntuu, kuin en olisi ollut paikallani ollenkaan. Niin paljon on ollut lähipäivinä reissaamista ja sunnuntaina olisi ehkä taas tiedossa jotain, tosin vain Annin ja ystävämme H:n kanssa jäätelökiskalla oleskelua. Maanantaina sitten menemme veljeni kummin luokse ja tiistaina alkaa koulu.

Koulun alkuun mulla on ristiriitaiset fiilikset. Avustajani on ihan kiva, vaikka välillä hänen kanssaan ei keksi mitään puhuttavaa ja vapaatunneilla vain istumme hiljaa, kun hän "ei jaksa" kävellä kanssani esim kylille. Mutta onneksi on H, jolla tosin on välillä töitä... Toivottavasti hänellä olisi kuitenkin välillä aikaa myös minulle! Sain tarpeekseni viime vuonna jo koulun sisällä istuskelusta, vaikka hän välillä seuranani olikin. Haluan muualle!
En odota koulua myöskään siksi, että juurikin tämä H ja eräs toinen ystäväni T kirjoittivat ylioppilaiksi, eivätkä siis ole 24/7 saman rakennuksen sisällä kuin minä. Anni lähtee ammattikouluun ja en halua olla yksin. Ahdistun jo omassa luokassanikin. Pitkä tarina, mutta en vain nähtävästi ole heidän mielestään niin kiinnostava, että minulle voisi sanoa edes moi tai kysellä kuulumisia. He juttelevat minulle vain silloin kun on pakko, esim ryhmätöissä. Muutoin he ovat kuin minua ei olisikaan ja juttelevat ja nauravat keskenään. Ahdistavia kokemuksia muutenkin osasta luokkatovereistani jo yläasteajalta, joten tosi kivaa...
Odotan koulua ainoastaan niiden tulevien aineiden takia. Tosi hassua, mutta tykkään opiskelusta. Luultavasti siksikin, kun minulla ei siellä paljoa juttukavereita ole tai sellaisia henkilöitä, joiden vieressä istua ja jutella tunneilla...
Että joo. Luultavasti ensi vuonna ahdistun taas ja saan kunnon ahdistuskohtauksia, jolloin vain itkettää pelkkä yksinäisyys ja koko lukio. Odotan sitä niin helvetin paljon. D:
En nyt tiedä sanoisinko tätä postausta positiiviseksi. Lukiossa ei ole paljoa mitään positiivista! Muuta kuin ne aineet ja opettajat, jotka osittain ovat myös hieman sisäänpäinkääntyneitä/hiljaisia. Heidänkin kanssaan olen yleensä minä se joka keskustelun aloittaa...
Kuvia ei valitettavasti ole nytkään. Anteeksi jos niitä odotatte, toivottavasti ette lopeta blogini lukemista siksi että kuvia ei ole paljoa ja että välillä tulee tällaisia ikävämpiä postauksia. Kyllä minä olen onnellinen, iloinen ja positiivinen. Lähes aina! Mutta jos on joku asia, joka ärsyttää tai josta en pidä, niin silloin ei kovin paljoa hymyilytä.

Lähtövalmiina

Jos joku nyt ihmettelee, mistä tuo nimi tulee, niin se on eräs Haloo Helsinki!:n biisi.

Voisin sanoa eläneeni aika vaihtelevia vuosia viimeiset 4 vuotta. Ensin lähdin ala-asteelta isoon uuteen kouluun yläasteelle ja bestikseni jäi vielä ala-asteelle. Koko seitsemännen opiskeluvuoteni olin suurimmilta osin yksin koulussa. Olin todella hiljainen vaikka luonteeseeni kuuluu puheliaisuus (joidenkin mielestä puhun joskus varmaan liikaa xD) ja nauravaisuus. Seiskalla kuitenkin jouduin kokemaan kiusaamista suuremmalta porukalta kuin 50 oppilaan kokoisessa ala-asteessa. Nyt ympärilläni oli yli sata oppilasta, joista kenestäkään en saanut kaveria (paitsi nyt viime syksynä tosin yhdestä, joka on minua 2 vuotta vanhempi ja joka oli ysillä tuolloin). Juttukavereinani seiskalla olivat vain opettajat ja avustajani. Seiskaluokkaa pidän elämäni pahimpana, sillä tuohon aikaan myös eräs ystäväni Oulusta jätti minut törkeästi tekstiviestillä, eikä enää tänäkään päivänä ole jutellut minulle. Se kaiken koulukiusaamisen lisäksi horjutti omaa luottamustani ihmisiin.
Kasilla ja ysillä sitten olin bestikseni kanssa ja silloin tunsin itseni taas puheliaaksi ja nauravaiseksi enkä enää niin sisäänpäinkääntyneeksi ja hiljaiseksi. Uskalsin taas jutella ja puhua ja minulla oli joku, jonka kanssa viettää välitunteja! Kiusaaminen myös vähentyi (vaikkei loppunut täysin :c) koska nyt minulla oli joku, jonka kanssa vietin aikaa enkä ollut yksinäinen ihminen jota voi kiusata ja hajottaa sisältäpäin.
Nyt pääsemme tähän ensimmäiseen lukiovuoteen, josta teen myöhemmin vielä tarkemman postauksen miten kulunut vuosi on mennyt. Olen saanut lukiossa hmm, muutaman ystävän. Olen ulkopuolinen omassa luokassani ja minusta tuntuu, kuin suurin osa lukiolaisista vihaisi ja/tai välttelisi minua ja seuraani. Olen kuitenkin onneksi saanut muutaman ystävän.
Syynä tämän postauksen otsikolle on nimenomaan tuleva vuosi. Lukion kakkosluokalla (syksyllä kolmannella) oleva ystäväni on tullut minulle tärkeäksi. Aioin olla hänen kanssaan koko ensi vuoden kun hän vielä täällä on, mutta sain hetki sitten tietää hänen lähtevän viideksi kuukaudeksi ulkomaille. Hän oli lähes ainoa toivoni ensi vuoden lukio-opiskeluista, sillä toinen lukioystäväni on jo kirjoittanut ylioppilaaksi ja saattaa lähteä opiskelemaan muualle. En siis enää voi pyytää häntäkään hyppytunneille seurakseni juttelemaan ja nauramaan, tai syömään kanssani ruokalaan. Bestikseni myös saattaa mennä ammattikouluun. Jään siis lähes yksin! Voin nähdä ystäviäni vain viikonloppuisin, kun bestis ja toinen ystävä ovat opiskelemassa muualla! Ja mietin sitäkin, jos toisella ystävälläni ei riitä viikonloppuina aikaa minulle. Sanoin tästä hänelle muistaakseni juuri eilen... Ja lisäksi se kolmas ystävä lähtee sinne ulkomaille...
En tiedä mitä ajatella. Mietin myös sitä, josko saisin uusista ykkösistä kavereita. Mutta jos en onnistunut saamaan omanikäisistänikään ja onnistuin ulkopuolistuttamaan itseni jopa omasta luokastani (= kukaan ei puhu minulle vapaaehtoisesti, ryhmätyöt ovat huonoin asia oppitunneilla, minä aloitan aina keskustelun jos aloitan ja sekin kestää vain pari lausetta) niin pelkään etten tule nykyisten ykköstenkään kanssa toimeen...
Ystäväni ovat lähtövalmiina ja minä jään tänne yksin. Lukiossa on taas tylsää ja yksinäistä, toivon vain etten kokisi taas sitä samaa kuin parina ensimmäisenä opiskelukuukautenani. Itkin hyppytunneilla jos ajattelin liikaa ja kerran itkin jopa oppitunnilla niin että opettaja huomasi ja huolestui. Sanoin silloin hänelle, ettei minulla ole hätänä mikään.
En tiedä pystyttekö te lukijat (jos teitä on) ymmärtämään miltä tuntuu, kun omat ystävät lähtevät opiskelemaan muualle ja yhteinen aika vähenee huomattavasti ja voimme tavata vain viikonloppuisin jos silloinkaan. Varsinkin, kun olen tällainen seurallinen ihminen ja yksinäisyys ahdistaa minua. En tykkäisi olla yksin, jota saatan joutua nyt olemaan koko ensi vuoden lukuunottamatta niitä joitain viikonloppuja...

Mäkin voin olla hauras

Kun ystäväni pahoitti mieleni, jota en tässä sen tarkemmin ryhdy selittämään, ja kun sain huomata kuinka luokkalaiseni lukiossakin välttelevät minua "varokaa se tulee", "ei mennä tonne ku toi istuu tuolla" ja kun näin kommentin, jonka blogissani sain: "Hyi helvetti miten ruma sä olet. Oot varmaan joku EHA", niin alkoi taas mielessäni todellinen vitutuksen ja masennuksen myrsky. Ei, en ole "sairastanut" masennusta, mutta 3 vuotta taaksepäin olin toisinaan niin maassa, että uskoin ettei toivoa ole ja pelkäsin kouluun menemistä pahan koulukiusaamisen ja syrjimisen vuoksi.
En ole viillellyt en, mutta tänään olen ajatellut (valitettavasti) useampaan otteeseen, että entä jos kukaan ei välitä minusta ja kukaan ei kaipaa minua vaikka kuolisin. Olen jopa ajatellut jos pitäisi vain tappaa itseni. Samaa ajattelin tiistainakin.
En ole puhunut menneisyydestäni enkä ongelmista ystävieni kanssa kenellekään kuraattorille, vaikka eräs kaverini on sitä minulle jo pariin otteeseen suositellutkin. Olen vain sillä hetkellä ajatellut, että kyllä se tästä ohi menee ja kun sillä hetkellä kaikki oli hyvin, niin ajattelin etten tarvitse kuraattorin puheita ja ettei se kuitenkaan hyödyttäisi eikä pystyisi auttamaan. Nyt kuitenkin mietin sitä taas. Pitäisikö minun yrittää mennä jollekulle ammattiauttajalle? Uskon kyllä selviäväni tästä itse, sillä olen vahva. Mutta mäkin olen joskus heikko ja hauras.
Olen saanut helvetin monta kertaa kuulla rumuudestani, siitä että olen muka huora ja että kukaan ei halua olla "tällaisen ihmisen" kanssa kuin minä. Voi kuulkaa, olen saanut kuulla näitä ja monia muita vitun ilkeitä kommentteja jo ala-asteelta asti, silloinkin olin jo kuulemma sokea sika. Tällaiset satuttavat ja jättävät ikuiset arvet, jotka eivät välttämättä parane koskaan. Olen oppinut kestämään todella hyvin kaikenlaisia haukkuja ja jopa syrjintääkin. Mutta se on vain sen seuraus, kun sitä on tehty minulle jo niin monta vuotta, että olen joutunut tottumaan siihen. Ja vaikka olen vahva enkä anna toisten ihmisten vaikuttaa minuun enkä tee kuten muut minun haluavat tekevän, ja tahdon auttaa muita ongelmissa ja kuuntelen toisten ongelmia, silti kaikki ne pahat sanat ja ulkopuolelle jättämiset syövät minua sisältä. Luottamukseni ihmisiin murenee joskus palasiksi ja sitten joudun korjaamaan sen taas.
En vain ymmärrä, miksi minulle tehdään näin. Miksi olen niin huono ihminen muiden mielestä? Oletteko te sitten onnellisia, kun olen kuollut? Voin suoraan sanoa, että itken tätä kirjoittaessani.
Se, kun näen ystäväni olevan onnellisempi toisen kanssa, saa minut ajattelemaan paljon asioita. On totta, että kyseinen ystävä on tuntenut sen toisen kauemmin kuin minä, mutta olen silti pistänyt merkille tiettyjä asioita, jotka antavat minulle aihetta epäillä. Vaikka minun pitäisi luottaa ihmisiin enkä saisi epäillä, teen sitä silti. Tänäänkin rupesin kyseisen ystävän edessä itkemään, sillä ajatukseni ahdistivat mieltäni ja ne oli pakko tuoda ulos jotenkin - eli minulle luonnollisella tavalla: itkemisenä. Kyseinen ystäväni ei selitä minulle asioita, saattaa välillä vastata "en tiedä", "no ehkä mä en sitten tiedä mitään" tai "en mä halua" selittämättä kuitenkaan, miksei halua. Onko vika minussa? Vihaako hän minua eikä siksi tahdo kutsua minua luokseen tai tulla luokseni? Mutta kyllä, hänen toinen ystävänsä käy vallan mainiosti mutta en minä. Minua hän voi tapailla lukiolla tai jossain muualla, mutta kyläily ei tule kysymykseen...
Koulussa ryhmätyöt olivat aina ongelma. En tiedä, ovatko ne yhtä iso ongelma luokkalaisilleni kuin silloin, mutta ala-asteella ja yläasteella minua ei otettu ryhmään vapaaehtoisesti ja opettaja joutui aina "pakosti" laittamaan minut vain johonkin ryhmään. Tästä sitten seurasi mulkoiluja ja ilkkumisia "Häähää teillä on Annika". Ja tätäkin sitten tehtiin niin kauan, että ryhmätyöt ovat minulle nykyäänkin vaikeita, vaikka minun pitäisi olla avoin, sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Olenkin sitä, mutta ryhmätöissä en uskalla tuoda omaa mielipidettäni tai ehdotuksiani esille, sillä ehkä niitä ei kuitenkaan oteta vastaan. Ala- ja yläasteella minun mielipiteeni ja ehdotukseni ignoorattiin täysin, tai toisena ääripäänä minun piti tehdä kaikki hommat ja muut ryhmäläiset vain keskustelivat keskenään.
Kertomista olisi vaikka kuinka paljon enemmän. Ehkä vielä joskus kirjoitan lisää aiheesta. Minulta saa kysellä, minua saa tukea ja auttaa, mutta toivon ettette pidä minua täysin hulluna tai tyhmänä, jota monet muut ovat tehneet ala- ja yläasteella. Kaikki nämä, mitä olen kokenut, on vaikuttanut siihen millainen olen joskus sisältä. Voin olla vahva, mutta voin olla myös sisältä hauras. Antakaa minun olla sellainen kuin olen älkääkä tappako sitä itsetuntoa ja minää, jonka minä omistan. Se on rikottu minulta jo niin monta kertaa aiemmin, että uskon siihen menevän vielä paljon aikaa, ennen kuin olen täysin "ehjä" henkisesti. Mielenterveysongelmia en usko minulla olevan, mutta jos olette eri mieltä niin saatte olla.

Rakastakaa ihmisiä sellaisina kuin he ovat, älkääkä tuhotko heitä.