Euroviisut. Enää noin puoli tuntia, niin alkaa se mitä ehkä eniten vuodessa odotan! Okei, no jos ei joulua lasketa, niin sitten. :D
Olen katsonut euroviisuja oikeasti todella monta vuotta jo, en edes muista enää monena vuotena niitä on tullut katsottua. Joskus ala-asteella katsoin niitä vain epäaktiivisesti, koska väsähdin kesken ohjelman ja käskin isää kertomaan aamulla voittajan. Mutta muistaakseni jo kuudennesta luokasta lähtien olen aina katsonut euroviisut kokonaan, vaikka on kyllä "hieman" väsyttänyt! Ja tänään olisi taas se ihana päivä!
Suomi ei ole finaalissa mukana. Monia se ehkä ihmetyttää, minuakin. Suomen euroviisubiisi ei kieltämättä ollut niin hyvä mitä se olisi voinut olla, mutta olisi Pertti Kurikan Nimipäivät silti voinut olla euroviisuissa. Oltaisiin ainakin näytetty taas maailmalle millaista on tasa-arvo ja että kehitysvammaisetkin ovat ihmisiä, eivätkä vain "vammaisia olentoja". Itse näkövammaisena pidän suuresti kehitysvammaisten ja muiden vammaisten puolia, vaikkei tietenkään pitäisi jakautua eri "puoliin", mutta oma kantani on se, että kehitysvammaiset -ja muutkin vammaiset- ovat ihmisiä siinä missä muutkin, mutta heille on vain tullut vamma/sairaus, joille he eivät voi mitään. On jotenkin säälittävää, kuinka olen netistä lukenut siitä, kun joidenkin ihmisten mielestä kyseinen kappale olisi ollut parempi, jos sen olisi esittänyt joku muu kuin kehitysvammaisten ryhmä. Ihmiset, herätkää. Jos saisitte vaikka itse kehitysvammaisen lapsen, alkaisitteko vihata sitä lasta? Ei, vaan vasta sitten tajuatte kuinka tärkeää on rakastaa jokaista ihmistä vaikka he olisivatkin erilaisia. Nyt kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä.
Hah, euroviisupostauksestani tulikin hieman mielipidepostaus. No, itselläni ei ole mitään varsinaista euroviisusuosikkia, sillä semifinaaleita en ole jaksanut katsoa ja esikatselumaraton (kyllä, sellainenkin ohjelma tulee aina ennen euroviisuja) jäi myös erehdyksessä näkemättä. Olen siis kuullut vain Ruotsin euroviisuedustajan (joka on hyvä) ystäväni toimesta... :D
Toivon vain, että tänä vuonna euroviisujen pisteidenjaossa ei olisi niin paljon puolueellisuutta. Monena vuotena olen joutunut huomaamaan, että naapurimaat -tai maat jotka ovat muuten toistensa kanssa hyvissä väleissä- antavat toisilleen jostain kumman syystä -epäreilusta syystä- useimmiten juurikin niitä 8, 10 tai 12-pisteitä ihan vain siitä syystä, että ovat naapuri/yhteistyömaita. Kyseessä pitäisi olla musiikkikilpailu ja pisteet pitäisi antaa kappaleiden perusteella. Euroviisut ei ole maiden välinen annetaan pisteitä kaverille-kilpailu.
Voisin tehdä seuraavan kerran postauksena tiivistelmän euroviisufinaalissa olleista biiseistä ja mitä mieltä itse olin niistä. En aio tehdä sitä samalla ohjelmaa katsoessa, koska myöhemmin yöllä väsähdän jo kuitenkin sen verran, etten jaksa konetta näpytellä ja keskittyä samanaikaisesti ohjelmaan.
Hyviä Euroviisuja kaikille ja näkyillään taas! Ja mikäli jollekulle jäi epäselväksi, olen Euroviisu-fani. :)
lauantai 23. toukokuuta 2015
perjantai 15. toukokuuta 2015
Mäkin voin olla hauras
Kun ystäväni pahoitti mieleni, jota en tässä sen tarkemmin ryhdy selittämään, ja kun sain huomata kuinka luokkalaiseni lukiossakin välttelevät minua "varokaa se tulee", "ei mennä tonne ku toi istuu tuolla" ja kun näin kommentin, jonka blogissani sain: "Hyi helvetti miten ruma sä olet. Oot varmaan joku EHA", niin alkoi taas mielessäni todellinen vitutuksen ja masennuksen myrsky. Ei, en ole "sairastanut" masennusta, mutta 3 vuotta taaksepäin olin toisinaan niin maassa, että uskoin ettei toivoa ole ja pelkäsin kouluun menemistä pahan koulukiusaamisen ja syrjimisen vuoksi.
En ole viillellyt en, mutta tänään olen ajatellut (valitettavasti) useampaan otteeseen, että entä jos kukaan ei välitä minusta ja kukaan ei kaipaa minua vaikka kuolisin. Olen jopa ajatellut jos pitäisi vain tappaa itseni. Samaa ajattelin tiistainakin.
En ole puhunut menneisyydestäni enkä ongelmista ystävieni kanssa kenellekään kuraattorille, vaikka eräs kaverini on sitä minulle jo pariin otteeseen suositellutkin. Olen vain sillä hetkellä ajatellut, että kyllä se tästä ohi menee ja kun sillä hetkellä kaikki oli hyvin, niin ajattelin etten tarvitse kuraattorin puheita ja ettei se kuitenkaan hyödyttäisi eikä pystyisi auttamaan. Nyt kuitenkin mietin sitä taas. Pitäisikö minun yrittää mennä jollekulle ammattiauttajalle? Uskon kyllä selviäväni tästä itse, sillä olen vahva. Mutta mäkin olen joskus heikko ja hauras.
Olen saanut helvetin monta kertaa kuulla rumuudestani, siitä että olen muka huora ja että kukaan ei halua olla "tällaisen ihmisen" kanssa kuin minä. Voi kuulkaa, olen saanut kuulla näitä ja monia muita vitun ilkeitä kommentteja jo ala-asteelta asti, silloinkin olin jo kuulemma sokea sika. Tällaiset satuttavat ja jättävät ikuiset arvet, jotka eivät välttämättä parane koskaan. Olen oppinut kestämään todella hyvin kaikenlaisia haukkuja ja jopa syrjintääkin. Mutta se on vain sen seuraus, kun sitä on tehty minulle jo niin monta vuotta, että olen joutunut tottumaan siihen. Ja vaikka olen vahva enkä anna toisten ihmisten vaikuttaa minuun enkä tee kuten muut minun haluavat tekevän, ja tahdon auttaa muita ongelmissa ja kuuntelen toisten ongelmia, silti kaikki ne pahat sanat ja ulkopuolelle jättämiset syövät minua sisältä. Luottamukseni ihmisiin murenee joskus palasiksi ja sitten joudun korjaamaan sen taas.
En vain ymmärrä, miksi minulle tehdään näin. Miksi olen niin huono ihminen muiden mielestä? Oletteko te sitten onnellisia, kun olen kuollut? Voin suoraan sanoa, että itken tätä kirjoittaessani.
Se, kun näen ystäväni olevan onnellisempi toisen kanssa, saa minut ajattelemaan paljon asioita. On totta, että kyseinen ystävä on tuntenut sen toisen kauemmin kuin minä, mutta olen silti pistänyt merkille tiettyjä asioita, jotka antavat minulle aihetta epäillä. Vaikka minun pitäisi luottaa ihmisiin enkä saisi epäillä, teen sitä silti. Tänäänkin rupesin kyseisen ystävän edessä itkemään, sillä ajatukseni ahdistivat mieltäni ja ne oli pakko tuoda ulos jotenkin - eli minulle luonnollisella tavalla: itkemisenä. Kyseinen ystäväni ei selitä minulle asioita, saattaa välillä vastata "en tiedä", "no ehkä mä en sitten tiedä mitään" tai "en mä halua" selittämättä kuitenkaan, miksei halua. Onko vika minussa? Vihaako hän minua eikä siksi tahdo kutsua minua luokseen tai tulla luokseni? Mutta kyllä, hänen toinen ystävänsä käy vallan mainiosti mutta en minä. Minua hän voi tapailla lukiolla tai jossain muualla, mutta kyläily ei tule kysymykseen...
Koulussa ryhmätyöt olivat aina ongelma. En tiedä, ovatko ne yhtä iso ongelma luokkalaisilleni kuin silloin, mutta ala-asteella ja yläasteella minua ei otettu ryhmään vapaaehtoisesti ja opettaja joutui aina "pakosti" laittamaan minut vain johonkin ryhmään. Tästä sitten seurasi mulkoiluja ja ilkkumisia "Häähää teillä on Annika". Ja tätäkin sitten tehtiin niin kauan, että ryhmätyöt ovat minulle nykyäänkin vaikeita, vaikka minun pitäisi olla avoin, sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Olenkin sitä, mutta ryhmätöissä en uskalla tuoda omaa mielipidettäni tai ehdotuksiani esille, sillä ehkä niitä ei kuitenkaan oteta vastaan. Ala- ja yläasteella minun mielipiteeni ja ehdotukseni ignoorattiin täysin, tai toisena ääripäänä minun piti tehdä kaikki hommat ja muut ryhmäläiset vain keskustelivat keskenään.
Kertomista olisi vaikka kuinka paljon enemmän. Ehkä vielä joskus kirjoitan lisää aiheesta. Minulta saa kysellä, minua saa tukea ja auttaa, mutta toivon ettette pidä minua täysin hulluna tai tyhmänä, jota monet muut ovat tehneet ala- ja yläasteella. Kaikki nämä, mitä olen kokenut, on vaikuttanut siihen millainen olen joskus sisältä. Voin olla vahva, mutta voin olla myös sisältä hauras. Antakaa minun olla sellainen kuin olen älkääkä tappako sitä itsetuntoa ja minää, jonka minä omistan. Se on rikottu minulta jo niin monta kertaa aiemmin, että uskon siihen menevän vielä paljon aikaa, ennen kuin olen täysin "ehjä" henkisesti. Mielenterveysongelmia en usko minulla olevan, mutta jos olette eri mieltä niin saatte olla.
Rakastakaa ihmisiä sellaisina kuin he ovat, älkääkä tuhotko heitä.
En ole viillellyt en, mutta tänään olen ajatellut (valitettavasti) useampaan otteeseen, että entä jos kukaan ei välitä minusta ja kukaan ei kaipaa minua vaikka kuolisin. Olen jopa ajatellut jos pitäisi vain tappaa itseni. Samaa ajattelin tiistainakin.
En ole puhunut menneisyydestäni enkä ongelmista ystävieni kanssa kenellekään kuraattorille, vaikka eräs kaverini on sitä minulle jo pariin otteeseen suositellutkin. Olen vain sillä hetkellä ajatellut, että kyllä se tästä ohi menee ja kun sillä hetkellä kaikki oli hyvin, niin ajattelin etten tarvitse kuraattorin puheita ja ettei se kuitenkaan hyödyttäisi eikä pystyisi auttamaan. Nyt kuitenkin mietin sitä taas. Pitäisikö minun yrittää mennä jollekulle ammattiauttajalle? Uskon kyllä selviäväni tästä itse, sillä olen vahva. Mutta mäkin olen joskus heikko ja hauras.
Olen saanut helvetin monta kertaa kuulla rumuudestani, siitä että olen muka huora ja että kukaan ei halua olla "tällaisen ihmisen" kanssa kuin minä. Voi kuulkaa, olen saanut kuulla näitä ja monia muita vitun ilkeitä kommentteja jo ala-asteelta asti, silloinkin olin jo kuulemma sokea sika. Tällaiset satuttavat ja jättävät ikuiset arvet, jotka eivät välttämättä parane koskaan. Olen oppinut kestämään todella hyvin kaikenlaisia haukkuja ja jopa syrjintääkin. Mutta se on vain sen seuraus, kun sitä on tehty minulle jo niin monta vuotta, että olen joutunut tottumaan siihen. Ja vaikka olen vahva enkä anna toisten ihmisten vaikuttaa minuun enkä tee kuten muut minun haluavat tekevän, ja tahdon auttaa muita ongelmissa ja kuuntelen toisten ongelmia, silti kaikki ne pahat sanat ja ulkopuolelle jättämiset syövät minua sisältä. Luottamukseni ihmisiin murenee joskus palasiksi ja sitten joudun korjaamaan sen taas.
En vain ymmärrä, miksi minulle tehdään näin. Miksi olen niin huono ihminen muiden mielestä? Oletteko te sitten onnellisia, kun olen kuollut? Voin suoraan sanoa, että itken tätä kirjoittaessani.
Se, kun näen ystäväni olevan onnellisempi toisen kanssa, saa minut ajattelemaan paljon asioita. On totta, että kyseinen ystävä on tuntenut sen toisen kauemmin kuin minä, mutta olen silti pistänyt merkille tiettyjä asioita, jotka antavat minulle aihetta epäillä. Vaikka minun pitäisi luottaa ihmisiin enkä saisi epäillä, teen sitä silti. Tänäänkin rupesin kyseisen ystävän edessä itkemään, sillä ajatukseni ahdistivat mieltäni ja ne oli pakko tuoda ulos jotenkin - eli minulle luonnollisella tavalla: itkemisenä. Kyseinen ystäväni ei selitä minulle asioita, saattaa välillä vastata "en tiedä", "no ehkä mä en sitten tiedä mitään" tai "en mä halua" selittämättä kuitenkaan, miksei halua. Onko vika minussa? Vihaako hän minua eikä siksi tahdo kutsua minua luokseen tai tulla luokseni? Mutta kyllä, hänen toinen ystävänsä käy vallan mainiosti mutta en minä. Minua hän voi tapailla lukiolla tai jossain muualla, mutta kyläily ei tule kysymykseen...
Koulussa ryhmätyöt olivat aina ongelma. En tiedä, ovatko ne yhtä iso ongelma luokkalaisilleni kuin silloin, mutta ala-asteella ja yläasteella minua ei otettu ryhmään vapaaehtoisesti ja opettaja joutui aina "pakosti" laittamaan minut vain johonkin ryhmään. Tästä sitten seurasi mulkoiluja ja ilkkumisia "Häähää teillä on Annika". Ja tätäkin sitten tehtiin niin kauan, että ryhmätyöt ovat minulle nykyäänkin vaikeita, vaikka minun pitäisi olla avoin, sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Olenkin sitä, mutta ryhmätöissä en uskalla tuoda omaa mielipidettäni tai ehdotuksiani esille, sillä ehkä niitä ei kuitenkaan oteta vastaan. Ala- ja yläasteella minun mielipiteeni ja ehdotukseni ignoorattiin täysin, tai toisena ääripäänä minun piti tehdä kaikki hommat ja muut ryhmäläiset vain keskustelivat keskenään.
Kertomista olisi vaikka kuinka paljon enemmän. Ehkä vielä joskus kirjoitan lisää aiheesta. Minulta saa kysellä, minua saa tukea ja auttaa, mutta toivon ettette pidä minua täysin hulluna tai tyhmänä, jota monet muut ovat tehneet ala- ja yläasteella. Kaikki nämä, mitä olen kokenut, on vaikuttanut siihen millainen olen joskus sisältä. Voin olla vahva, mutta voin olla myös sisältä hauras. Antakaa minun olla sellainen kuin olen älkääkä tappako sitä itsetuntoa ja minää, jonka minä omistan. Se on rikottu minulta jo niin monta kertaa aiemmin, että uskon siihen menevän vielä paljon aikaa, ennen kuin olen täysin "ehjä" henkisesti. Mielenterveysongelmia en usko minulla olevan, mutta jos olette eri mieltä niin saatte olla.
Rakastakaa ihmisiä sellaisina kuin he ovat, älkääkä tuhotko heitä.
torstai 7. toukokuuta 2015
Hei mitä kuuluu
Siitä on taas hetki kun oon tänne kirjottanu. Aikaa ei vaan oo yksinkertaisesti oikein ollut, tai sitten en ole vain keksinyt mistä kirjoittaa. Tämäkin postaus tulee olemaan käytännössä "aiheeton", koska kerron vain kuulumisia tältä viikolta.
Maanantai. Mitä silloin tapahtuikaan? No, oli ihan tavallinen koulupäivä, lukuunottamatta sitä että kävimme katsomassa tanssiesityksen, jossa tanssi minulle todella paljon enemmän tai vähemmän tuttuja ihmisiä. :3 Aloin myös jutella erään nettikaverini kanssa sähköpostitse, ja heti alkoi tämä minun "psykologin urani", sillä hän kertoi minulle paljon henkilökohtaisia asioitaan ja minä parhaani mukaan olen sitten häntä auttanut ja tukenut.
Tiistainakin koulupäivä meni ihan omalla rutiinillaan, ja iltapäivästä olin kotona töiden kimpussa. Tein musiikin esitelmää ja läksyjäkin oli tullut paristakin aineesta, ja loppuaika menikin sitten kirjoja lukiessa. Äidinkielen työ pitäisi pikkuhiljaa saada päätökseen, ja aionkin tehdä sen viikonloppuna valmiiksi. Onhan minulla toinenkin äidinkielen työ, joka pitää palauttaa maanantaiksi, mutta sen tekeminen tulee sujumaan kuin leikiten koska se täytyy tehdä joko runokokoelmasta tai jonkin suomalaisen artistin musiikkialbumista. Ja minä tietysti valitsin tuon jälkimmäisen vaihtoehdon. Viikonloppuna siis tiedossa koulutöitä... Jaaha.
Eilinen päivä olikin sitten hieman tavallista erilaisempi. Ei ehkä koulupäivän suhteen, vaikkakin minulla oli musiikin esitelmän esitys, mutta en laske sitä kovin tavallista poikkeavaksi. Mutta keskiviikkona, suunnilleen alkuillasta, ajattelin taas liikaa. Rupesin ajattelemaan erästä ihmistä, joka on vaikuttanut luottamukseeni ihmisiin aika paljon. Hän vuonna 2012 yhtäkkiä lakkasi vastaamatta niin soittoihini kuin facebook-viesteihinikin. Sitten hän poisti minut kavereista sieltäkin ja ei puhunut minulle vuoteen. Kesällä 2013 hän jätti minut tylysti tekstiviestillä, jossa sanoi ettei enää halua olla kanssani. Tätä muistelin eilen, samoin kuin koulukiusaamistaustaani. Eilen illalla sitten juuri ennen nukkumaanmenoa jutterin suht uuden lukiolaiskaverini kanssa tästä asiasta. Oli jotenkin niin ihanan lämmittävää lukea, kuinka hän kyseli kuinka olen kestänyt, sanoi minua mukavaksi ja vahvaksi. Pienetkin sanat voivat siis lämmittää!
Tänään koulussa minulla ei ollut yhteiskuntaoppia, josta kyllä pidän, mutta olin myös oikeastaan iloinen kun ei tarvinnut olla tunnilla. Sain nimittäin olla paljon minulle mielekkäämmän aineen tunneilla, nimittäin ranskan kaksoistunnilla! Ne olivat siksi yhteiskuntaopin kanssa päällekkäin, koska ranskanopettajamme tulee hieman kauempaa opettamaan, ja hänen oman työlukujärjestyksensä ja meidän lukujärjestyksen yhteensopivuus ei ole niin helppoa, sillä hän opettaa toisessa kaupungissa eräässä koulussa ruotsia ja ranskaa.
Kun olin lähdössä koulun päätyttyä kotiin, äidinkielenopettajani tuli juttelemaan minulle. Luulin, että hän tulisi puhumaan siitä kuinka eräs työ on minulla hieman myöhässä, mutta hän tulikin paljon kivemman asian toimesta! Hän ehdotti, josko voisin lukea runon ja ehkä myös laulaa tulevassa kevät/yo-juhlassa! Ja voitte vaan arvata, kuinka olin innoissani tästä! Tottakai minä haluan esiintyä, sillä rakastan laulamista ja esiintymistä muutenkin!
Iltapäivästä minusta tuntui siltä, että olen todellakin saanut kauhean kirjoitusinspiraation. Haluan kirjoittaa runoja, tarinoita ja jopa lauluja! Eilenkin musiikintunnin päätteeksi jäin vielä 45 minuutiksi luokkaan vain soittelemaan rumpuja ja pianoa silkasta innostuksesta ja halusta! Pianolla rupesin sitten yhdessä vaiheessa soittamaan vaan yhtäkkiä jotain melodiaa, joka mieleeni pälkähti - eikä kyseessä ole mikään jo olemassa oleva, vaan minun oma keksimäni! Voisin siis sanoa, että luovuus on päässyt valloilleen. :D Kuuntelin tänään myös jostain kumman syystä huilumusiikkia ja totesin sen aivan ihanaksi! Se myös inspiroi minua kirjoittamaan jonka ansiosta kirjoitinkin yhden runon, josta aion myöhemmin tehdä laulun!
Sellainen on tämä viikkoni ollut tähän asti. Huomenna olisi minun pidettävä parin luokkalaiseni kanssa aamunavaus, lauantaina menen katsomaan teatteriesitystä (jossa tapaan mahdollisesti myös yhden nettikaverini) ja sunnuntaina äitienpäivä!
Palaan keskuuteenne toivottavasti piakkoin. Siihen asti moikka!
Maanantai. Mitä silloin tapahtuikaan? No, oli ihan tavallinen koulupäivä, lukuunottamatta sitä että kävimme katsomassa tanssiesityksen, jossa tanssi minulle todella paljon enemmän tai vähemmän tuttuja ihmisiä. :3 Aloin myös jutella erään nettikaverini kanssa sähköpostitse, ja heti alkoi tämä minun "psykologin urani", sillä hän kertoi minulle paljon henkilökohtaisia asioitaan ja minä parhaani mukaan olen sitten häntä auttanut ja tukenut.
Tiistainakin koulupäivä meni ihan omalla rutiinillaan, ja iltapäivästä olin kotona töiden kimpussa. Tein musiikin esitelmää ja läksyjäkin oli tullut paristakin aineesta, ja loppuaika menikin sitten kirjoja lukiessa. Äidinkielen työ pitäisi pikkuhiljaa saada päätökseen, ja aionkin tehdä sen viikonloppuna valmiiksi. Onhan minulla toinenkin äidinkielen työ, joka pitää palauttaa maanantaiksi, mutta sen tekeminen tulee sujumaan kuin leikiten koska se täytyy tehdä joko runokokoelmasta tai jonkin suomalaisen artistin musiikkialbumista. Ja minä tietysti valitsin tuon jälkimmäisen vaihtoehdon. Viikonloppuna siis tiedossa koulutöitä... Jaaha.
Eilinen päivä olikin sitten hieman tavallista erilaisempi. Ei ehkä koulupäivän suhteen, vaikkakin minulla oli musiikin esitelmän esitys, mutta en laske sitä kovin tavallista poikkeavaksi. Mutta keskiviikkona, suunnilleen alkuillasta, ajattelin taas liikaa. Rupesin ajattelemaan erästä ihmistä, joka on vaikuttanut luottamukseeni ihmisiin aika paljon. Hän vuonna 2012 yhtäkkiä lakkasi vastaamatta niin soittoihini kuin facebook-viesteihinikin. Sitten hän poisti minut kavereista sieltäkin ja ei puhunut minulle vuoteen. Kesällä 2013 hän jätti minut tylysti tekstiviestillä, jossa sanoi ettei enää halua olla kanssani. Tätä muistelin eilen, samoin kuin koulukiusaamistaustaani. Eilen illalla sitten juuri ennen nukkumaanmenoa jutterin suht uuden lukiolaiskaverini kanssa tästä asiasta. Oli jotenkin niin ihanan lämmittävää lukea, kuinka hän kyseli kuinka olen kestänyt, sanoi minua mukavaksi ja vahvaksi. Pienetkin sanat voivat siis lämmittää!
Tänään koulussa minulla ei ollut yhteiskuntaoppia, josta kyllä pidän, mutta olin myös oikeastaan iloinen kun ei tarvinnut olla tunnilla. Sain nimittäin olla paljon minulle mielekkäämmän aineen tunneilla, nimittäin ranskan kaksoistunnilla! Ne olivat siksi yhteiskuntaopin kanssa päällekkäin, koska ranskanopettajamme tulee hieman kauempaa opettamaan, ja hänen oman työlukujärjestyksensä ja meidän lukujärjestyksen yhteensopivuus ei ole niin helppoa, sillä hän opettaa toisessa kaupungissa eräässä koulussa ruotsia ja ranskaa.
Kun olin lähdössä koulun päätyttyä kotiin, äidinkielenopettajani tuli juttelemaan minulle. Luulin, että hän tulisi puhumaan siitä kuinka eräs työ on minulla hieman myöhässä, mutta hän tulikin paljon kivemman asian toimesta! Hän ehdotti, josko voisin lukea runon ja ehkä myös laulaa tulevassa kevät/yo-juhlassa! Ja voitte vaan arvata, kuinka olin innoissani tästä! Tottakai minä haluan esiintyä, sillä rakastan laulamista ja esiintymistä muutenkin!
Iltapäivästä minusta tuntui siltä, että olen todellakin saanut kauhean kirjoitusinspiraation. Haluan kirjoittaa runoja, tarinoita ja jopa lauluja! Eilenkin musiikintunnin päätteeksi jäin vielä 45 minuutiksi luokkaan vain soittelemaan rumpuja ja pianoa silkasta innostuksesta ja halusta! Pianolla rupesin sitten yhdessä vaiheessa soittamaan vaan yhtäkkiä jotain melodiaa, joka mieleeni pälkähti - eikä kyseessä ole mikään jo olemassa oleva, vaan minun oma keksimäni! Voisin siis sanoa, että luovuus on päässyt valloilleen. :D Kuuntelin tänään myös jostain kumman syystä huilumusiikkia ja totesin sen aivan ihanaksi! Se myös inspiroi minua kirjoittamaan jonka ansiosta kirjoitinkin yhden runon, josta aion myöhemmin tehdä laulun!
Sellainen on tämä viikkoni ollut tähän asti. Huomenna olisi minun pidettävä parin luokkalaiseni kanssa aamunavaus, lauantaina menen katsomaan teatteriesitystä (jossa tapaan mahdollisesti myös yhden nettikaverini) ja sunnuntaina äitienpäivä!
Palaan keskuuteenne toivottavasti piakkoin. Siihen asti moikka!
perjantai 1. toukokuuta 2015
Juoskaa ennen kuin tää pää räjähtää
Kiire ja kesäloman tarve. Se mulla totisesti on.
Jonakin päivänä mä itken, jonakin päivänä oon ahdistunut, jonakin päivänä oon ihan normaalisti; iloinen ja pirteä oma itseni. Mutta miks mun päivät vaihtelee niin paljon? Sitä en itsekään tiedä varmaksi. On asioita ja tapahtumia ja ihmisiä, joiden takia mä välillä itken ja olen ahdistunut, ja joiden vuoksi mä mietin asioita, elämää ja oikeaa ja väärää aivan liikaa, koska se aiheuttaa mulle vain pahan olon. Useimmiten mä ajattelen paljon negatiivisia asioita, joita voisi tapahtua ja joita pelkään tapahtuvan, ja joita, valitettavasti, on tapahtunut mun elämän aikana. Totta on, että suurimman osan näistä mielialan ailahteluista voi pistää murrosiän piikkiin, mutta uskon silti tietäväni ne muutkin syyt, jotka muhun vaikuttaa.
Lukion ensimmäinen luokka. Tää totisesti on koetellut mun hermoja, kuten nytkin! Oikeasti, jos mä välillä vaivun ajatuksiin, välillä itken tai ahdistun jopa kesken koulupäivän, niin entäs sitten kun tulee vielä lisäksi näitä hirveän isoja koulutöitä, joita pitäisi kotona tehdä about joka toinen päivä jotta ne ehtisi tehdä valmiiksi? Ja sitten, kun niillä kaikilla on se palautuspäivämäärä, jolloin ne pitäisi palauttaa. Ja jos niitä ei silloin palauta, numero laskee. Mulla on tällä hetkellä 3 eri aineessa (ranska, musiikki ja äidinkieli) isoja töitä, jotka pitäisi ensi viikolla palauttaa. Ja olenko aloittanut? Olen, mutta ne kaikki on kesken. Ja mä panikoin miettiessäni, että mun on pakko saada ne tehdyksi, ettei numero laske, sillä kyseessä on mun 3 lempiainetta!
Olen totisesti helpottunut sitten, kun kesäloma alkaa. Se ei välttämättä auta mua selvittämään mun mieltä ja ajatuksia, mutta ainakaan kesälomalla ei tarvitse tehdä koulutöitä, jotka vie paljon aikaa.
Jonakin päivänä mä itken, jonakin päivänä oon ahdistunut, jonakin päivänä oon ihan normaalisti; iloinen ja pirteä oma itseni. Mutta miks mun päivät vaihtelee niin paljon? Sitä en itsekään tiedä varmaksi. On asioita ja tapahtumia ja ihmisiä, joiden takia mä välillä itken ja olen ahdistunut, ja joiden vuoksi mä mietin asioita, elämää ja oikeaa ja väärää aivan liikaa, koska se aiheuttaa mulle vain pahan olon. Useimmiten mä ajattelen paljon negatiivisia asioita, joita voisi tapahtua ja joita pelkään tapahtuvan, ja joita, valitettavasti, on tapahtunut mun elämän aikana. Totta on, että suurimman osan näistä mielialan ailahteluista voi pistää murrosiän piikkiin, mutta uskon silti tietäväni ne muutkin syyt, jotka muhun vaikuttaa.
Lukion ensimmäinen luokka. Tää totisesti on koetellut mun hermoja, kuten nytkin! Oikeasti, jos mä välillä vaivun ajatuksiin, välillä itken tai ahdistun jopa kesken koulupäivän, niin entäs sitten kun tulee vielä lisäksi näitä hirveän isoja koulutöitä, joita pitäisi kotona tehdä about joka toinen päivä jotta ne ehtisi tehdä valmiiksi? Ja sitten, kun niillä kaikilla on se palautuspäivämäärä, jolloin ne pitäisi palauttaa. Ja jos niitä ei silloin palauta, numero laskee. Mulla on tällä hetkellä 3 eri aineessa (ranska, musiikki ja äidinkieli) isoja töitä, jotka pitäisi ensi viikolla palauttaa. Ja olenko aloittanut? Olen, mutta ne kaikki on kesken. Ja mä panikoin miettiessäni, että mun on pakko saada ne tehdyksi, ettei numero laske, sillä kyseessä on mun 3 lempiainetta!
Olen totisesti helpottunut sitten, kun kesäloma alkaa. Se ei välttämättä auta mua selvittämään mun mieltä ja ajatuksia, mutta ainakaan kesälomalla ei tarvitse tehdä koulutöitä, jotka vie paljon aikaa.
keskiviikko 29. huhtikuuta 2015
Hannu Mäkelä: Mikä sanomatta jää
Apua. Ensimmäinen kirjapostaukseni ikinä :D Mietin, että olisi ihanaa blogata taas jostain ja selailin bloggausideoiden listaani ja päätin nyt tehdä tämän kirjapostauksen viimeksi loppuun lukemastani kirjasta. Syteen tai saveen, tässä se tulee. Älkää oikeasti välittäkö, jos kerron asioita todella huonosti tai tämä olisi muutoin huono, koska tämä on ensimmäiseni enkä muutenkaan ole vielä kovin haka kirja-arvosteluissa. :D Että ehkä tämä pikemminkin menee sitten kirjavinkkauksen puolelle, mutta ainakin tulee "kerrottua" kirjasta jonka luin, olkoon tämä sitten kirjavinkkaus, arvostelu tai mikä onkaan!
Nimi: Mikä sanomatta jää
Kirjailija: Hannu Mäkelä
Julkaistu: 2009
Sivumäärä: 356
Kuvaus:
"Rakkaus taas, sokea rakkaus, hurja hullu intohimo. Kai siitä silti pitäisi
kiittää."
Neljä ihmistä, asioita joista vaietaan. Heinäkuinen viikonloppu, jonka
jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.
Toivonen, vaimonsa sanoin tyypillinen mies, ajaa vaimon, lankomiehen ja
tämän tyttären kanssa kesäviikonlopuksi mökille. Tunnelma enteilee - mitä?
Pahaa, parempaa, muutosta, jotakin on tapahtumassa. Laura-vaimon kanssa
avioliitto on urautunut arjeksi, jossa kumpikin luulee arvaavansa toisen
ajatukset. Kylmyydestäkin voi silloin syyttää toista, syyttää mielessään,
sillä ääneen asioista ei puhuta. Salattu suhde nuoreen naiseen on
mullistanut Toivosen elämän, mutta sekin rakkaus on saapunut vain
kadotakseen, kuten tuntuu. Vai onko se kadonnut, rakkaus? Kuka pakenee, kuka
jää, ketä voi syyttää? Ja mitä jää sanomatta?
Mikä sanomatta jää on viisas aikalaisromaani, kertomus rakkaudesta, sen eri
vaiheista ja muodoista, luottamuksesta ja sen murtumisesta, elämän
taitekohdasta. Siitä, miten pieniltä näyttävät asiat voivat johtaa
tilanteisiin, joita lehdissä tavataan myöhemmin kutsua traagisiksi.
Täytyy sanoa, että tuo kuvaus kertoi kyllä aikalailla kaiken sen, minkä tästä kirjasta ajattelin ottaa esille. Kiinnostuin tästä kirjasta ehkä juurikin tuon kuvauksen ansiosta. Kirjoja valitessani luenkin aina ensimmäisenä kuvauksen; en esimerkiksi välitä siitä, kuka kirjan on kirjoittanut (vaikka voi silläkin olla jotain väliä toki) vaan välitän siitä, kiinnostaako se kirja juonikuvauksen perusteella. Tämä kirja kiinnosti; Kuvauksen lukiessani heräsi kysymyksiä kuten "Mitä Lauran ja Toivosen rakkaudelle tapahtuu? Miksi se on ajautunut tällaiseksi? Mitä silloin viikonloppuna tapahtuu? Kuka on se tyttö, johon Toivonen on salaa rakastunut?"
No, Toivosen rakkaudenkohde on Viivi-niminen tyttö. Eipä siinä kaikki; kyseessä on Lauran veljentytär, eli juurikin tuon "lankomiehen" tytär. Kirjan tapahtumia oli hauska seurata ja sitä, miten tilanne eteni. Alussa olin hämilläni, että ketkä tässä nyt oikein ovat ja mistä tässä on kyse. Kirjaa eteenpäin lukiessa sitten kaikki alkoi hahmottua paremmin. Lauran ja Toivosen suhde on näköjään muuttunut arjentapaiseksi. Ehkä sitä varjostaa myös se rakkaus Viiviin? Kirjassa Toivosella on tapana miettiä ja ajatella paljon, vaipua ajatuksiinsa. Toivosen ajatuksia on kivaa lukea, ne tuovat mukavaa väriä kirjaan. Sillä tavoin tämä kertomistapa eroaa normaalista; normaalissahan saatetaan vain selittää, mitä tapahtuu ja mitä joku tekee, eikä syvennytä niin paljoa toisen muistoihin ja ajatuksiin kuin tässä.
Kirja ei kuitenkaan ole täynnä hyväilyjä ja suudelmia. Ei, sillä Viivin ja Toivosen rakkaus on myös loppumassa, koska Viivi jätti Toivosen. Olihan heillä ikäeroa; Toivonen oli siinä 50 ikävuoden kieppeillä, kun taas Viivi oli 18.
Olen todella huono ainakin aluksi kertomaan kirjasta jotain tähdellistä, mutta kuvauksen ja minun selittelyjeni pohjalta ehkä saatte edes jonkinlaisen käsityksen kirjasta.
Kirjan loppu oli mielenkiintoinen. En kerro sen tarkemmin, kuin että kirjan lopussa tulee kuolemaan 2 ihmistä. Mitään sotaa tai hirveää väkivaltaa ei ole luvassa, sen voin luvata. Mutta hämmensi se loppuratkaisu minua kuitenkin. Toisen kuoleman jälkeen hypättiin ajassa hieman eteenpäin ja näkökulmakin vaihtui toiseen.
Tässä olisi tämä ensimmäinen kirjapostaukseni, ja tätä kirjoittaessa täytyi todellakin miettiä kirjan sisältöä ja sitä, mitä on lukenut.. (: Näitä tulee kyllä varmasti vielä jatkossa! :3 Luettavia kirjoja/sarjoja saa ehdotella, otan niitä mieluusti vastaan! x3
Nimi: Mikä sanomatta jää
Kirjailija: Hannu Mäkelä
Julkaistu: 2009
Sivumäärä: 356
Kuvaus:
"Rakkaus taas, sokea rakkaus, hurja hullu intohimo. Kai siitä silti pitäisi
kiittää."
Neljä ihmistä, asioita joista vaietaan. Heinäkuinen viikonloppu, jonka
jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.
Toivonen, vaimonsa sanoin tyypillinen mies, ajaa vaimon, lankomiehen ja
tämän tyttären kanssa kesäviikonlopuksi mökille. Tunnelma enteilee - mitä?
Pahaa, parempaa, muutosta, jotakin on tapahtumassa. Laura-vaimon kanssa
avioliitto on urautunut arjeksi, jossa kumpikin luulee arvaavansa toisen
ajatukset. Kylmyydestäkin voi silloin syyttää toista, syyttää mielessään,
sillä ääneen asioista ei puhuta. Salattu suhde nuoreen naiseen on
mullistanut Toivosen elämän, mutta sekin rakkaus on saapunut vain
kadotakseen, kuten tuntuu. Vai onko se kadonnut, rakkaus? Kuka pakenee, kuka
jää, ketä voi syyttää? Ja mitä jää sanomatta?
Mikä sanomatta jää on viisas aikalaisromaani, kertomus rakkaudesta, sen eri
vaiheista ja muodoista, luottamuksesta ja sen murtumisesta, elämän
taitekohdasta. Siitä, miten pieniltä näyttävät asiat voivat johtaa
tilanteisiin, joita lehdissä tavataan myöhemmin kutsua traagisiksi.
Täytyy sanoa, että tuo kuvaus kertoi kyllä aikalailla kaiken sen, minkä tästä kirjasta ajattelin ottaa esille. Kiinnostuin tästä kirjasta ehkä juurikin tuon kuvauksen ansiosta. Kirjoja valitessani luenkin aina ensimmäisenä kuvauksen; en esimerkiksi välitä siitä, kuka kirjan on kirjoittanut (vaikka voi silläkin olla jotain väliä toki) vaan välitän siitä, kiinnostaako se kirja juonikuvauksen perusteella. Tämä kirja kiinnosti; Kuvauksen lukiessani heräsi kysymyksiä kuten "Mitä Lauran ja Toivosen rakkaudelle tapahtuu? Miksi se on ajautunut tällaiseksi? Mitä silloin viikonloppuna tapahtuu? Kuka on se tyttö, johon Toivonen on salaa rakastunut?"
No, Toivosen rakkaudenkohde on Viivi-niminen tyttö. Eipä siinä kaikki; kyseessä on Lauran veljentytär, eli juurikin tuon "lankomiehen" tytär. Kirjan tapahtumia oli hauska seurata ja sitä, miten tilanne eteni. Alussa olin hämilläni, että ketkä tässä nyt oikein ovat ja mistä tässä on kyse. Kirjaa eteenpäin lukiessa sitten kaikki alkoi hahmottua paremmin. Lauran ja Toivosen suhde on näköjään muuttunut arjentapaiseksi. Ehkä sitä varjostaa myös se rakkaus Viiviin? Kirjassa Toivosella on tapana miettiä ja ajatella paljon, vaipua ajatuksiinsa. Toivosen ajatuksia on kivaa lukea, ne tuovat mukavaa väriä kirjaan. Sillä tavoin tämä kertomistapa eroaa normaalista; normaalissahan saatetaan vain selittää, mitä tapahtuu ja mitä joku tekee, eikä syvennytä niin paljoa toisen muistoihin ja ajatuksiin kuin tässä.
Kirja ei kuitenkaan ole täynnä hyväilyjä ja suudelmia. Ei, sillä Viivin ja Toivosen rakkaus on myös loppumassa, koska Viivi jätti Toivosen. Olihan heillä ikäeroa; Toivonen oli siinä 50 ikävuoden kieppeillä, kun taas Viivi oli 18.
Olen todella huono ainakin aluksi kertomaan kirjasta jotain tähdellistä, mutta kuvauksen ja minun selittelyjeni pohjalta ehkä saatte edes jonkinlaisen käsityksen kirjasta.
Kirjan loppu oli mielenkiintoinen. En kerro sen tarkemmin, kuin että kirjan lopussa tulee kuolemaan 2 ihmistä. Mitään sotaa tai hirveää väkivaltaa ei ole luvassa, sen voin luvata. Mutta hämmensi se loppuratkaisu minua kuitenkin. Toisen kuoleman jälkeen hypättiin ajassa hieman eteenpäin ja näkökulmakin vaihtui toiseen.
Tässä olisi tämä ensimmäinen kirjapostaukseni, ja tätä kirjoittaessa täytyi todellakin miettiä kirjan sisältöä ja sitä, mitä on lukenut.. (: Näitä tulee kyllä varmasti vielä jatkossa! :3 Luettavia kirjoja/sarjoja saa ehdotella, otan niitä mieluusti vastaan! x3
torstai 23. huhtikuuta 2015
Se hitaasti myrkkynsä juottaa
Seuraava teksti tulee olemaan mielipidekirjoitus, joten jos jostain syystä et halua kuulla toisten ihmisten mielipiteitä, voit poistua.
Tupakka. Mitä sulle tulee mieleen sanasta tupakka? Itselleni tulee terveyden pilaaminen, esittäminen, ehkä huomion kerjääminen sekä inhottava haju. Tupakka kaiken kaikkiaan pitäisi poistaa täysin - eihän siitä ole mitään hyötyä! Ainakaan minun mielestäni...
Valitettavan monet nuoret sortuvat jo todella liian nuorina, jo yläasteen alussa, kokeilemaan polttamista. Vaan joillain -mielestäni valitettavan monella- se ei jää pelkäksi kokeiluksi vaan he jatkavat polttamista. Mutta kysynkin nyt teiltä, miksi? Te, jotka poltatte, miksi teette niin? Tupakalla pilaatte vain oman terveytenne. Minusta on myös todella epämieluisaa istua sellaisen henkilön vieressä, joka on juuri polttanut ja haisee aivan kamalalta. En ymmärrä, mikä siinä on olevinaan niin "hyvää", että sitä pitää jatkaa.
Yläasteella monelle tulee ryhmäpainetta siitä, kun "kaveritkin kokeilee niin sitten minäkin". Tietyissä tilanteissa pitää ajatella järkevästi; mieluumminko sinä pilaisit terveytesi kuin sanoisit sen yhden pienen sanan "ei"? Itse sanoisin tupakalle välittömästi ei. Se ei tee sinusta mitenkään huonompaa ihmistä, jos et tee samoin kuin jotkut muut tekevät. Et ole sen huonompi ihminen kuin muutkaan, jos olet järkevä ja jätät polttamatta.
No, jos nyt otetaan esimerkiksi tähän tilanne, jossa joku oppilas on aloittanut tupakanpolton kahdeksannella luokalla. Hän ehkä haluaa esittää coolia - luulen sen olevan se suurin syy sille, miksi ihmiset aloittavat nuorena polttamisen. Jotta he saisivat jotenkin muka paremman ja "coolimman" tyypin maineen tekemällä jotain typerää. Vaan seuraukset voivat olla kamalat; tupakanpolton takia ihmisen keuhkoihin kehittyy tervaa, ja voi saada myös syövän! Ja kun otetaan vielä lukuun kuinka pahaksi syöpä voi mennä... Siihen voi kuolla. Periaatteessa tupakanpolttajat siis altistavat itsensä lähemmäs kuolemaa, sillä tupakanpoltto huonontaa reilusti terveyttä, ja laskee myös elinikää.
Lopuksi otan puheeksi tupakanpolton lopettamisen. Siihen tarvitaan paljon tahdonvoimaa ja jos ihminen oikeasti haluaa päästä tupakasta irti, hän myös pääsee siitä irti. Ja kun ajattelee järkevästi, oman itsensä, muiden ja terveyden parasta, on tupakanpolton lopettaminen hyvä ja välttämätön asia. On totta, että pitkän polttamisen jälkeen nikotiinista jää riippuvaiseksi, mutta tahdonvoiman ja esimerkiksi nikotiinipurkan ja toisten tuen avulla se on aivan mahdollista.
Sanon siis kaikkia tupakanpolttoa harkitseville - älkää tehkö sitä. Teette vain palveluksen itsellenne ja muille, kun jätätte polttamatta. Jos jotkut kavereistanne yrittävät pakottaa, sanokaa rohkeasti ei. Se kannattaa.
Ja polttaville: kehotan teitä oikeasti lopettamaan. Miettikää järkevästi ja tehkää työtä sen eteen, että pääsette irti siitä. Loppupeleissä olette vain kiitollisia itsellenne, kun olette lopettaneet sen.
En polta, enkä ole koskaan polttanut, olen vain käyttänyt omia aivojani, hyödyntänyt ja tulkinnut mitä muut ovat minulle sanoneet ja mitä olen nähnyt ja kuullut. Tämä teksti on täynnä siis vain silkkaa faktaa, ei minun omaa keksimääni palturia.
Tupakka. Mitä sulle tulee mieleen sanasta tupakka? Itselleni tulee terveyden pilaaminen, esittäminen, ehkä huomion kerjääminen sekä inhottava haju. Tupakka kaiken kaikkiaan pitäisi poistaa täysin - eihän siitä ole mitään hyötyä! Ainakaan minun mielestäni...
Valitettavan monet nuoret sortuvat jo todella liian nuorina, jo yläasteen alussa, kokeilemaan polttamista. Vaan joillain -mielestäni valitettavan monella- se ei jää pelkäksi kokeiluksi vaan he jatkavat polttamista. Mutta kysynkin nyt teiltä, miksi? Te, jotka poltatte, miksi teette niin? Tupakalla pilaatte vain oman terveytenne. Minusta on myös todella epämieluisaa istua sellaisen henkilön vieressä, joka on juuri polttanut ja haisee aivan kamalalta. En ymmärrä, mikä siinä on olevinaan niin "hyvää", että sitä pitää jatkaa.
Yläasteella monelle tulee ryhmäpainetta siitä, kun "kaveritkin kokeilee niin sitten minäkin". Tietyissä tilanteissa pitää ajatella järkevästi; mieluumminko sinä pilaisit terveytesi kuin sanoisit sen yhden pienen sanan "ei"? Itse sanoisin tupakalle välittömästi ei. Se ei tee sinusta mitenkään huonompaa ihmistä, jos et tee samoin kuin jotkut muut tekevät. Et ole sen huonompi ihminen kuin muutkaan, jos olet järkevä ja jätät polttamatta.
No, jos nyt otetaan esimerkiksi tähän tilanne, jossa joku oppilas on aloittanut tupakanpolton kahdeksannella luokalla. Hän ehkä haluaa esittää coolia - luulen sen olevan se suurin syy sille, miksi ihmiset aloittavat nuorena polttamisen. Jotta he saisivat jotenkin muka paremman ja "coolimman" tyypin maineen tekemällä jotain typerää. Vaan seuraukset voivat olla kamalat; tupakanpolton takia ihmisen keuhkoihin kehittyy tervaa, ja voi saada myös syövän! Ja kun otetaan vielä lukuun kuinka pahaksi syöpä voi mennä... Siihen voi kuolla. Periaatteessa tupakanpolttajat siis altistavat itsensä lähemmäs kuolemaa, sillä tupakanpoltto huonontaa reilusti terveyttä, ja laskee myös elinikää.
Lopuksi otan puheeksi tupakanpolton lopettamisen. Siihen tarvitaan paljon tahdonvoimaa ja jos ihminen oikeasti haluaa päästä tupakasta irti, hän myös pääsee siitä irti. Ja kun ajattelee järkevästi, oman itsensä, muiden ja terveyden parasta, on tupakanpolton lopettaminen hyvä ja välttämätön asia. On totta, että pitkän polttamisen jälkeen nikotiinista jää riippuvaiseksi, mutta tahdonvoiman ja esimerkiksi nikotiinipurkan ja toisten tuen avulla se on aivan mahdollista.
Sanon siis kaikkia tupakanpolttoa harkitseville - älkää tehkö sitä. Teette vain palveluksen itsellenne ja muille, kun jätätte polttamatta. Jos jotkut kavereistanne yrittävät pakottaa, sanokaa rohkeasti ei. Se kannattaa.
Ja polttaville: kehotan teitä oikeasti lopettamaan. Miettikää järkevästi ja tehkää työtä sen eteen, että pääsette irti siitä. Loppupeleissä olette vain kiitollisia itsellenne, kun olette lopettaneet sen.
En polta, enkä ole koskaan polttanut, olen vain käyttänyt omia aivojani, hyödyntänyt ja tulkinnut mitä muut ovat minulle sanoneet ja mitä olen nähnyt ja kuullut. Tämä teksti on täynnä siis vain silkkaa faktaa, ei minun omaa keksimääni palturia.
tiistai 21. huhtikuuta 2015
Vuodenajat vierii
Moi kaikki, niinkuin lempi vloggaajani Soikku aina sanoo. Siitä on viikko kun viimeksi kirjoitin, ja mulle on kertynyt tietokoneelle tekstitiedostoon pitkä liuta ideoita, joista voisin haluta tehdä postauksia.. Mutta syytän koulukiireitä siitä, etten ehdi täällä 24/7 postailemaan, joten ideat täytyy vain yksinkertaisesti laittaa talteen, että voin postata niistä jatkossa. Tarinablogiinkin minulla olisi 2 fanfictionin osaa laitettavana ja tekisi mieli kirjoittaa yksi päässä hautunut runo ja kaikkea...
Tänään koulussa minulla alkoi kesken päivän särkeä päätä, ja piti käydä terkkarilla hakemassa särkylääkettä.. Syytän taas koulua, koska olen joutunut nyt niin paljon käyttämään päätä ja aivoja (jotka bestikseni mielestä ovat olemattoman pienet :D) että vähemmästäkin pää rasittuu.
No, se nyt ei ollut tämän postauksen pääaihe (jotenkin mulla tapana aina silti karata aiheesta) vaan päätin kertoa teille hieman, mitä mieltä olen eri vuodenajoista. Tiedätte sanonnan "vuodet vierivät", no minä hieman muutin sitä kuten otsikosta huomaa. Kuvia jokaisesta vuodenajasta minulla ei ole, mutta on minulla tätä postausta varten 2 kuvaa luonnosta silti, joista toisen otin tänään.
Kevät. Se vuodenaika, jolloin ensin lumet ja jäät sulavat ja maa on ruskeaa. Tämä vaihe keväästä ärsyttää minua, ja sikeäunisena myös nukkuminen on hieman hankalaa kun ensin käännetään kelloja ja sitten alkaa olla yhä valoisampaa. Mutta kesää kohti alan olla taas pirteämpi (okei ei sillä, ettenkö olisi pirteä ilopilleri aina). Keväällä on myös viimeinen loppukiri opiskelun suhteen ja kaikki alkavat toukokuun tienoilla olla jo väsyneitä ja halukkaita pääsemään kesälomalle laskien kuinka monta päivää koulua enää on. Itse en edes vaivaudu laskemaan, koska joku sen kuitenkin sanoo laskeneensa ja kertoo sen muille.. Keväällä odotan aina innolla pääsiäistä (joka tosin meni jo) ja eritoten kesäloman alkua! Ylioppilasjuhliakin on tänä keväänä tiedossa ainakin yhdet, ellei kahdet, joten niitäkin odotan. Rakastan juhlia ja se on aivan varmaa! Omissa rippijuhlissanikin olin todella iloinen ja kaunis (kröhöm... Itsekehu haisee, mutta ovat muutkin sanoneet minua kauniiksi) ja esiinnyin vieraille laulamalla minulle rakkaan laulun nimeltä Lintu.
Loppukeväästä myös luonto alkaa hiljalleen heräillä. Muuttolinnut palaavat ja linnunlaulusta pitävänä se on minulle todella mieluisaa. Talvella on jotenkin niin kumman hiljaista, vaikka onhan toki niitä talvehtijoita, mutta ne luultavasti vain ovat puiden suojissa lämmittelemässä, eivätkä ole yhtä pirteitä laulamaan kuin kevään ja kesän linnut. Perhosia saattaa lennellä (vielä en ole nähnyt yhtäkään), kukat kasvavat (kohta näytän teille kuvan jonka sain tänään otettua kukkiin liittyen) ja meidän kissa tulee ratkiriemukkaaksi ja sen sijaan, että se juoksisi sisällä mattoja rullalle, se juoksentelee ulkona jahdaten hiiriä. Ja meidän kissa on 14-vuotias vanhus, mutta jaksaa silti riehua! Voi kumpa näkisitte sen veijarin. :D Toivoisin myös, että kevään ja kesän mittaan viime syksynä istuttamani kirsikkapuun taimi saisi edes lehdet ja kasvaisi pituutta, se kun on vielä aika pieni.
Kesä on vuodenajoista mielestäni paras. Silloin koulu loppuu ja saa vain rentoutua, tulee ihanan lämmin eikä tarvitse pukeutua paksuihin vaatteisiin kuten talvella, ja pääsen taas rakkaan lajini pariin eli uimaan. Rakastan järvessä uimista! Ja käymme joka kesä aina myös Hangossa, jossa pääsen uimaan meressä! :3 Kesällä pääsen myös syömään taas jätskikioskilla jäätelöä. Se maistuu aivan taivaalliselta <3 Rakastan myös paljon matkustelua, ja sitä on kyllä kesällä luvassa :D Menen ystäväni kanssa One Directionin keikalle aika varmasti ja sitä kyllä odotan! Kesä saa minut ihanan pirteäksi varsinkin, kun paistaa aurinko. Huonoja puolia kesässä ei ole muuta kuin ukkonen. Vihaan, ja oikeastaan myös vähän pelkäänkin sitä, vaikka olenkin jo tämän ikäinen. Kuka määrittelee mitä saa pelätä minkäkin ikäisenä? Minusta on turhaa sanoa ihmiselle, ettei tämä saa pelätä jonkin tietyn ikäisenä... Minkä ihminen sille voi jos häntä pelottaa tai jännittää jokin asia. Ei se ole missään laissa määrätty että "Henkilö ei saa pelätä yli 15-vuotiaana mitään". :)
Syksy on todella mielenkiintoinen vuodenaika. Silloin saattaa vielä alkusyksystä ukkostaa, mutta hyvin harvoin. Syksyisin sataa paljon vettä ja vesisateesta tykkäävänä se on minusta kivaa. (: Syksyn aikana myös puiden lehdet tulevat todella värikkäiksi ja kauniiksi! Harmi vain että jossain vaiheessa ne kaikki pitää kuitenkin lakaista ja siinä on hommaa... Terveisin tyttö, jonka kodin pihassa on valtaisa vaahtera ja koivuja.. :D
Talvi. Oi talvi... En osaa sanoa kumpi olisi toinen lempivuodenajoistani, kevät vai talvi. Mutta kovaa taistelua ne joutuvat käymään. Talvesta löydän niin paljon ihania asioita! On totta, että talvella on todella kylmä, mutta kukapa ei rakastaisi illan hämärässä mahdollisesti kynttilän valossa istumista villasukat jalassa syöden pipareita.. :3 Rakastan joulua, ja joulu on talvella! Nimipäiväni ja bestikseni synttärit ovat myös joulukuussa, ja omat syntymäpäiväni tammikuussa, joten lasken tietysti nekin positiivisiksi asioiksi talvessa. Ensi tammikuussa minusta tulee täysi-ikäinen! Herranen aika...
Lumi on myös kaunista. Se tuntuu hassulta kun seisoo ulkona ja hiutaleita satelee päälle.. x3 Maa tulee ihanan valkoiseksi ja lumitöistä huolimatta odotan aina lumen saapumista. Minun jouluni ei ole myöskään mitään ilman lunta. Se tuo sen oman tunnelmansa jouluun kaikkien jouluvalojen lisäksi. :) Talvella tulee myös jääpuikkoja ja ne näyttävät kauniilta. Pienenä vielä nuoleskelinkin niitä... Hyi minua. Mutta se siitä! :D
Nyt pääsemme kuvien pariin. Ensimmäinen kuva on otettu viikko sitten huoneeni ikkunasta, ja anteeksipyydän sitä, että kuvasta tuli hieman vino.. Mutta tiedätte ainakin miltä maisema näyttää huoneeni toisesta ikkunasta.. Minulla on kunnia omistaa huone jossa on 2 ikkunaa.. :3
.jpg)
.jpg)
Tänään koulussa minulla alkoi kesken päivän särkeä päätä, ja piti käydä terkkarilla hakemassa särkylääkettä.. Syytän taas koulua, koska olen joutunut nyt niin paljon käyttämään päätä ja aivoja (jotka bestikseni mielestä ovat olemattoman pienet :D) että vähemmästäkin pää rasittuu.
No, se nyt ei ollut tämän postauksen pääaihe (jotenkin mulla tapana aina silti karata aiheesta) vaan päätin kertoa teille hieman, mitä mieltä olen eri vuodenajoista. Tiedätte sanonnan "vuodet vierivät", no minä hieman muutin sitä kuten otsikosta huomaa. Kuvia jokaisesta vuodenajasta minulla ei ole, mutta on minulla tätä postausta varten 2 kuvaa luonnosta silti, joista toisen otin tänään.
Kevät. Se vuodenaika, jolloin ensin lumet ja jäät sulavat ja maa on ruskeaa. Tämä vaihe keväästä ärsyttää minua, ja sikeäunisena myös nukkuminen on hieman hankalaa kun ensin käännetään kelloja ja sitten alkaa olla yhä valoisampaa. Mutta kesää kohti alan olla taas pirteämpi (okei ei sillä, ettenkö olisi pirteä ilopilleri aina). Keväällä on myös viimeinen loppukiri opiskelun suhteen ja kaikki alkavat toukokuun tienoilla olla jo väsyneitä ja halukkaita pääsemään kesälomalle laskien kuinka monta päivää koulua enää on. Itse en edes vaivaudu laskemaan, koska joku sen kuitenkin sanoo laskeneensa ja kertoo sen muille.. Keväällä odotan aina innolla pääsiäistä (joka tosin meni jo) ja eritoten kesäloman alkua! Ylioppilasjuhliakin on tänä keväänä tiedossa ainakin yhdet, ellei kahdet, joten niitäkin odotan. Rakastan juhlia ja se on aivan varmaa! Omissa rippijuhlissanikin olin todella iloinen ja kaunis (kröhöm... Itsekehu haisee, mutta ovat muutkin sanoneet minua kauniiksi) ja esiinnyin vieraille laulamalla minulle rakkaan laulun nimeltä Lintu.
Loppukeväästä myös luonto alkaa hiljalleen heräillä. Muuttolinnut palaavat ja linnunlaulusta pitävänä se on minulle todella mieluisaa. Talvella on jotenkin niin kumman hiljaista, vaikka onhan toki niitä talvehtijoita, mutta ne luultavasti vain ovat puiden suojissa lämmittelemässä, eivätkä ole yhtä pirteitä laulamaan kuin kevään ja kesän linnut. Perhosia saattaa lennellä (vielä en ole nähnyt yhtäkään), kukat kasvavat (kohta näytän teille kuvan jonka sain tänään otettua kukkiin liittyen) ja meidän kissa tulee ratkiriemukkaaksi ja sen sijaan, että se juoksisi sisällä mattoja rullalle, se juoksentelee ulkona jahdaten hiiriä. Ja meidän kissa on 14-vuotias vanhus, mutta jaksaa silti riehua! Voi kumpa näkisitte sen veijarin. :D Toivoisin myös, että kevään ja kesän mittaan viime syksynä istuttamani kirsikkapuun taimi saisi edes lehdet ja kasvaisi pituutta, se kun on vielä aika pieni.
Kesä on vuodenajoista mielestäni paras. Silloin koulu loppuu ja saa vain rentoutua, tulee ihanan lämmin eikä tarvitse pukeutua paksuihin vaatteisiin kuten talvella, ja pääsen taas rakkaan lajini pariin eli uimaan. Rakastan järvessä uimista! Ja käymme joka kesä aina myös Hangossa, jossa pääsen uimaan meressä! :3 Kesällä pääsen myös syömään taas jätskikioskilla jäätelöä. Se maistuu aivan taivaalliselta <3 Rakastan myös paljon matkustelua, ja sitä on kyllä kesällä luvassa :D Menen ystäväni kanssa One Directionin keikalle aika varmasti ja sitä kyllä odotan! Kesä saa minut ihanan pirteäksi varsinkin, kun paistaa aurinko. Huonoja puolia kesässä ei ole muuta kuin ukkonen. Vihaan, ja oikeastaan myös vähän pelkäänkin sitä, vaikka olenkin jo tämän ikäinen. Kuka määrittelee mitä saa pelätä minkäkin ikäisenä? Minusta on turhaa sanoa ihmiselle, ettei tämä saa pelätä jonkin tietyn ikäisenä... Minkä ihminen sille voi jos häntä pelottaa tai jännittää jokin asia. Ei se ole missään laissa määrätty että "Henkilö ei saa pelätä yli 15-vuotiaana mitään". :)
Syksy on todella mielenkiintoinen vuodenaika. Silloin saattaa vielä alkusyksystä ukkostaa, mutta hyvin harvoin. Syksyisin sataa paljon vettä ja vesisateesta tykkäävänä se on minusta kivaa. (: Syksyn aikana myös puiden lehdet tulevat todella värikkäiksi ja kauniiksi! Harmi vain että jossain vaiheessa ne kaikki pitää kuitenkin lakaista ja siinä on hommaa... Terveisin tyttö, jonka kodin pihassa on valtaisa vaahtera ja koivuja.. :D
Talvi. Oi talvi... En osaa sanoa kumpi olisi toinen lempivuodenajoistani, kevät vai talvi. Mutta kovaa taistelua ne joutuvat käymään. Talvesta löydän niin paljon ihania asioita! On totta, että talvella on todella kylmä, mutta kukapa ei rakastaisi illan hämärässä mahdollisesti kynttilän valossa istumista villasukat jalassa syöden pipareita.. :3 Rakastan joulua, ja joulu on talvella! Nimipäiväni ja bestikseni synttärit ovat myös joulukuussa, ja omat syntymäpäiväni tammikuussa, joten lasken tietysti nekin positiivisiksi asioiksi talvessa. Ensi tammikuussa minusta tulee täysi-ikäinen! Herranen aika...
Lumi on myös kaunista. Se tuntuu hassulta kun seisoo ulkona ja hiutaleita satelee päälle.. x3 Maa tulee ihanan valkoiseksi ja lumitöistä huolimatta odotan aina lumen saapumista. Minun jouluni ei ole myöskään mitään ilman lunta. Se tuo sen oman tunnelmansa jouluun kaikkien jouluvalojen lisäksi. :) Talvella tulee myös jääpuikkoja ja ne näyttävät kauniilta. Pienenä vielä nuoleskelinkin niitä... Hyi minua. Mutta se siitä! :D
Nyt pääsemme kuvien pariin. Ensimmäinen kuva on otettu viikko sitten huoneeni ikkunasta, ja anteeksipyydän sitä, että kuvasta tuli hieman vino.. Mutta tiedätte ainakin miltä maisema näyttää huoneeni toisesta ikkunasta.. Minulla on kunnia omistaa huone jossa on 2 ikkunaa.. :3
Tuosta tuli tosiaan hieman vino.. :D
Krookuksia! Meidän talon vieressä kukkii krookuksia! I'm happy ~
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
